Joku saattaa harmitella, että kun Florian Boesch nyt saatiin Suomeen laulamaan liediä, miksi yleisölle ei tarjottu täysipainoista perusresitaalia, jossa itävaltalaisen huippubaritonin lied-taito olisi ollut parhaiten koettavissa. On totta, että Topi Lehtipuun aloitteesta syntynyt, Boeschin ja Toni Puurtisen suunnittelema suomalaisen elokuvan ja saksalaisen liedin kollaasi ei tuonut esiin lied-taiteen tyypillisiä puolia. Uudenlainen konsepti mahdollisti kuitenkin kiinnostavan taidekokemuksen, jossa Boeschin tulkitsijuus tuli suorastaan korostetusti esiin. Erilaisten oivallusten, ei peruselämysten, tarjoaminen onkin Juhlaviikkojen tehtävä. ”]
Vuosi sitten Helsingissä Wozzeckin nimiroolissa huikaissut Boesch oli koonnut täyteläisen valikoiman saksalaista liediä Schubertista Schumannin ja Brahmsin kautta Wofiin, Straussiin ja Mahleriin. Sellosalin valkokankaalla lauluja kuvittivat katkelmat kotimaisista, enimmäkseen vähemmän tunnetuista elokuvista. Liedien runotaso ja mietelmänomainen, universaali syvyys oli tässä konseptissa tietoisesti häivytetty. Sen sijaan laulujen sisältöä pyrittiin tuomaan esiin maanläheisemmin. Puurtisen elokuvavalikoimassa painottuivat 50–70-lukujen ajankuva sekä katujen, kotien, diskojen ja bussien urbaani arki, joka hankautui hauskasti liedien maailmaa vasten.
Joskus kytkökset olivat turhankin yksioikoisia tai ylipäätään pinnallisia – vaikkapa Schubertin yksinäisyysteemaisen Wer sich der Einsamkeit ergibt -laulun kuvittaminen vankilatarinalla. Usein taas suomalaiset perustunteet järviromantiikasta tai katkerasta pulloon tarttumisesta toivat liedeihin kiinnostavia uusia kierroksia ja ylipäätään raikastivat kuuntelua. Onnistuneimpia olivat toteutukset, joissa Puurtinen oli leikannut yhteen lauluun sekoituksen useista eri aikakausia edustavista elokuvista.
Fragmentoidut elokuvakytkennät toimivat parhaiten, sillä kokonaisuuden suurin puute oli kuvaketjussa esiin piirtyvä, perin yksitoikkoinen suomalaisen miehen narratiivi, joka tunkeutui liedien herkkien sävyjen päälle. Oma osansa oli konsertin rakentumisella elämänkaaren muotoon, jossa liikuttiin lapsuudesta ja nuoruudesta aikuisuuden umpikujiin ja kuoleman odotukseen. Abstraktimpi, ihmiskohtaloita ja psykologisoimista väistelevä visuaalinen lähestymistapa olisi nostanut konseptin aivan uudenlaiseen lentoon.
Boesch lauloi lavan juurelta kasvot puolittain valkokangasta kohti, mikä kuulosti aluksi häiritsevältä. Ratkaisu oli kuitenkin arvokas, sillä mikä soinnissa menetettiin, saatiin takaisin tulkintojen intensiteetissä, kun baritoni koko ajan seurasi elokuvia. Artikulaatio ja äänenvärit saivat potkua elokuvallisista yllykkeistä, mutta ilman tätäkin Boeschin tulkinnat olisivat sävähdyttäneet: hän on tavattoman rohkea lied-laulaja, joka artikuloi jäntevästi ja säätelee lauseiden muotoja taidokkaasti äänen erilaisten tiheyksien kautta. Kontrastit olivat väkeviä sävyjen ulottuessa höttöisestä hyminästä metalliseen ankaruuteen. Esimerkiksi Mahlerin ylimaallisessa Ich bin der Welt abhanden gekommen -laulussa korostuivat pakahduttavan äärimmäiset tunnelmat.
Tuntui kuin elokuvien myötä Boesch olisi antanut itselleen luvan laulaa vieläkin intiimimmin ja puheenomaisemmin, vetäytyä eräänlaiseen säestäjän rooliin, jolloin laulu muuttui yllättäen vaikutukseltaan vielä voimallisemmaksi. Äänessä oli sisäisyyttä ja epämuodollisuutta intensiivisiä kulminaatioita unohtamatta. Luottopianisti Malcolm Martineaun kanssa musisointi eteni saumattomasti sävyissä uiden.
Konsertin ideaan kuului, että tarjolla ei ollut lainkaan laulujen tekstejä, vaan liedien väleissä Boesch kuvaili sisältöjä muutamalla sanalla. Kuvaukset olisi helposti voinut siirtää käsiohjelmaan. Nyt spiikit katkoivat konsertin kaarta ärsyttävällä tavalla ja toivat ilmapiiriin hektisyyttä. Laulujen väleissä olisi voinut olla ilmavampia levähdystaukoja, aina kappaleiden tunnelmasta riippuen.
Auli Särkiö
Helsingin juhlaviikot 19.8.–4.9.
Sellosali 23.8. klo 19
Florian Boesch, baritoni
Malcolm Martineau, piano
Toni Puurtinen, visualisointi
