Oopperaakaan ei Leipzigin Bach-festivaalilla unohdettu, vaikkei itse juhlakalu sellaista säveltänyt. Händelin Julius Caesar kuului ohjelmaan Leipzigin oopperan tuotantona ja sopi hyvin Bach-maratonien jatkeeksi. Vaikka kyseinen talo ei ole yhtä kuuluisa kuin Saksin toisen keskuksen Dresdenin ooppera, siellä on hyvä solistikunta ja montussa soittamassa maailmanluokan Gewandhaus-orkesteri.
Orkesteri olikin esityksen yllätyksiä, sillä vaikka se on tullut tunnetuksi tuhdin saksalaisromanttisen soinnin vaalijana, se musisoi Rubén Dubrovskyn johdolla niin aitoon barokkityyliin kuin moderneilla soittimilla vain voi: irtonaisesti fraseeraten, ponnekkain rytmein ja luutun ja teorbin tyylikkäästi johtamalla continuolla. Ei sovi unohtaa, että se soittaa pienemmällä joukolla Bachin kantaatteja yhdessä Tuomaskuoron kanssa joka viikko.
Damiano Michieletton ohjaus oli yhdistelmä symbolismia ja valtakamppailun realismia. Keitä olivat nämä myyttiset alastomat naiset, naamariin puetut hahmot ja punaiset langat, joita vedellään alusta asti niin, että ne toisessa näytöksessä muodostavat vangitsevan rihmaston? Ohjaaja oli kuvitellut muinaisen egyptiläisen rituaalin, jossa Caersarin tapettu kilpailija Pompeo matkaa tuonpuoleiseen, kunnes hän lopulta asettuu patsaan jalustalle liidulla siveltynä.
Esitys alkaa hieman steriilissä laatikkolavatuksessa, mutta sittemmin visuaalisia tehoja alkaa tulla riittämiin. Myyttisten olentojen ja punaisten rihmastojen lisäksi nähdään mm. muovinen esirippu, jonka läpi salamurhaajat – joko Egyptin kuninkaan Tolomeon joukot tai Rooman senaattorit – iskivät veitsiään kertoen, että joka kulmalla on petturi. Sen Caesar joutui oikeassakin kokemaan pian Egyptin matkan jälkeen.
Händelin oopperassa Rooman keisari on oikeastaan sangen passiivinen hahmo, jonka ympärillä käy erilaisten valtapelien kuhina: Kleopatra himoitsee kruunua ja käyttää Caesaria välineenä veljeään Tolomeoa vastaan, joka taas haluaa alistaa molemmat, Sesto haluaa kostaa isänsä murhan jne. Tämän ohjaaja oli toteuttanut modernilla särmällä ja antanut kohtauksille aikaa yrittämättä kuvittaa pitkiä da capo -aarioita.
Kleopatrasta oli tehty alituisesti muotoaan muuttava hahmo, joka näyttävine pukuineen ja peruukkeineen muistutti paikoin 1900-luvun Hollywood-tähteä. Olga Jelínková lauloi kimaltavalla koloratuurilla ja vaihteli tunteita aistillisesta keimailijasta tragedienneen. Jurij Minenkon kontratenori soi Caesarin roolissa täyteläisesti, ja hahmo oli yhdistelmä kiusaajaa ja rakastajaa.
Toinen kontratenori Rémy Brès oli dekadentti ja narsistisesti valtaan takertuva Tolomeo, jonka upeasointinen, heleä laulu oli toi hauskaa särmää pahishahmoon. Kathrin Göring oli kostonhimoa ja tuskaa täynnä oleva Sesto. Hänen ja Ulrike Schneiderin Cornelian duetto oli esityksen emotionaalisia huippukohtia, hypnoottinen lamento, jonka olisi toivonut jatkuvan ikuisesti.
