Arvio: J. S. Bach: Die Kunst der Fuge. Mäntän musiikkijuhlat 31.8.2019. Paavali Jumppanen, piano.
Mäntän musiikkijuhlien toissapäiväinen avajaiskonsertti kumarsi kosketinsoittajien kotijumalan Johann Sebastian Bachin puoleen. Pianisti Paavali Jumppanen toi Serlachius-museon saliin säveltäjän viimeiseksi jääneen suurteoksen Die Kunst der Fugen, suomennettuna Fuugan taiteen. Kokoelma keskittyy tämän kyseisen sävellystekniikan variointiin, mutta viimeinen fuuga jäi keskeneräiseksi Bachin kuoleman johdosta. Koska teoksen instrumenttia ei ole määritelty, on sitä esitetty niin cembalolla, uruilla, jousikvartetilla kuin kokonaisella orkesterillakin – ja tietenkin pianolla. Myöskään esitysjärjestyksestä ei ole vain yhtä versiota, ja Jumppanen oli rakentanut omanlaisensa draaman, jossa muutamat fuugat vaihtoivat paikkaa numerojärjestyksessä ja neljä kaanonia oli ripoteltu ”sopiviin” väleihin.
Jumppasen tulkintaa voisi ennen kaikkea kuvata inklusiiviseksi. Siinä missä aikanaan pianistit tulkitsivat Bachia ennen kaikkea romantiikan keinoin (Ferruccio Busonin Bach-nuotinnoksia esimerkkinä käyttäen) ja myöhemmin pyrkivät ”puristisempaan” barokki-ilmaisuun, oli Jumppasen soitossa läsnä ikään kuin hyväksyntä kaikelle, joka palveli itse musiikkia, menemättä kuitenkaan poikkiteloin alkuperäisen nuotin kanssa. Pedaalin käyttöä ja rubatoa oli yllättävän paljon, muttei häiritsevyyteen asti; mielipiteitä se varmasti jakoi. Loppusointujen annettiin soida harvinaisen pitkään, hiljalleen sammuen, joka ehkä alkoi hiljalleen saada maneerin makua.
Suurimmassa osassa fuugia eli (kuten Bach niitä kutsui) Contrapunctuksia oli Jumppasen tulkinta pehmeä ja rauhallinen. Jo toisessa Contrapunctuksessa oli kuitenkin jo eteenpäin ampaisun ja piilotetun äkäisyyden tuntu, mutta silti voimakkuus pysyi korkeintaan mezzofortena aina neljännen fuugan perään sijoitettuun oktaavikaanoniin saakka, joka olikin kunnon gigue-tykitys. Seitsemäs contrapunctus oli harrasta kauneutta ja yhdeksäs huimaavan tempon temperamenttinen virtuoosinumero. Olisi hauska tietää, miten Jumppanen toteutti omien sanojensa mukaan ”kahdelle kädelle mahdottomat” contrapunctukset 12 ja 13.
Ennen viimeistä fuugaa hengähdettiin avaran ja hämyisän inversiokaanonin äärellä. Nimenomaan tieto siitä, mitä tuleman pitää, sai lähes pidättämään hengitystä neljännessätoista ja viimeisessä contrapunctuksessa: yhtä lailla ensin odotti kuuluisan B-A-C-H –teeman ilmestymistä kuin äkkistoppia keskellä kehittelyä. Se oli kaikesta ennakkotiedosta huolimatta vaikuttava muistutus kuolevaisuudesta. Jumppasen päätös soittaa ykkösfuuga vielä kertaalleen kehän sulkijana oli fiksu siinäkin mielessä, että äkkilopulle taputtaminen olisi tuntunut jotenkin väärältä. Nyt oli kiintoisaa kuunnella, kuinka siitä välittyi hyvin erilainen jännitys kuin konsertin alussa.
Vaikkei Jumppanen Glenn Gouldin kaltaisiin ääritulkintoihin lähtenytkään, löytyi fuugien välille sopivan ilahduttavasti ekspressiivistä vaihtelua. Se piti pitkän paketin mielenkiintoisena ja hyvin rakennetun draaman kaaren jännitettynä ilman, että oli tarpeen pysyä jatkuvasti teoreettisella kartalla – pystyi myös vain nautiskelemaan.
Santeri Kaipiainen
