Nykysäveltäjät ovat maailmalla jo vuosikymmeniä kirjoittaneet sinfoniaorkesterin lisäksi myös puhallinorkestereille, ja myös Suomessa se on osoittautunut kiinnostavaksi kokoonpanoksi lukuisalle säveltäjälle. Siksi onkin kulttuuriteko, että täysimittaisen sinfonisen puhallinorkesterin ammattimiehityksellä työskentelevä Kaartin soittokunta keskittyy Töölö-konserttisarjassaan erityisesti uudempaan sävellystuotantoon sekä kotimaisiin kantaesityksiin.
Kalenterivuoden kolmannen Töölö-konsertin johtajana vieraili Jyväskylä Sinfonian ylikapellimestari ja Savonlinnan oopperajuhlien tuleva johtaja Ville Matvejeff. Ilahduttavasti ohjelmisto vältti elokuvamaisten, populistisenkin sentimentaalisten kappaleiden sudenkuopat, ollen silti monipuolinen ja kauttaaltaan kiinnostava.
Perinteiselle kaarelle rakentuneen ohjelman alkusoittona toimi brittiläisen Robert Buckleyn (s. 1946) Undercurrents. Nimi viittaa pintavirtausten alla liikkuviin syvempiin merivirtoihin, joka ilmentyi musiikinkin kerroksellisuutena. Vauhdikkaan rytmiikan ja soolo-osuuksien taustalta pulpahtivat siellä täällä aallon lailla koraalimaiset keveämmät soinnut. Orkesterin rytmiikka oli todella tarkkaa, yhteisvire soi hämmästyttävän hyvin, ja Temppeliaukion kirkon akustiikka tuki sinfonista sointia mainiosti. Alun sooloissaan kenties hieman epätarkat trumpetit kiskaisivat itsensä loppua kohden samaan korkealaatuisuuteen kuin muutkin sektiot.
Kirkkaimpana hohti kuitenkin soittokunnan kyky crescendoihin ja diminuendoihin kuin yhdestä suuresta soittimesta. Lieneekö kyse yhtyeen jatkuvasta yhdessä konsertoinnista vai kapellimestarin kyvystä saada orkesterista ulos haluamansa? Ainakin Matvejeffin johtaminen oli tyyntä, olennaiseen keskittyvää ja liikaa hötkyilemätöntä. Undercurrents oli jylhä olematta kuitenkaan liian halpa.
Illan konsertto oli samalla tilausteoksen kantaesitys. Suomalaistuneen saksalaisen Sid Hillen (s. 1961) Crux uruille ja puhallinorkesterille noudatti klassisen konserton kolmijakoa, mutta sekoitti selkeää solisti–säestäjä –jakoa. Susanne Kujalan soittamat urkuosuudet sulautuivat usein orkesterin kudokseen. Jazztaustaisen Hillen tyyli oli jännä ristisiitos Stravinskin ja Bartókin maailmaa yhdistettynä Duke Ellingtonin ja Gil Evansin big band –musiikkiin, ja koko soppaa maustettiin hälyefekteillä, elokuvamusiikilla ja progella. Pakahduttavimmat hetket tulivat kuitenkin suvantohetkistä laajoilla soinnuilla. Myhäilyttävää polystylismiä olisi voinut viedä paljon pidemmällekin, ja kenties selkeämmillä laajoilla kaarilla – nyt osat jäivät hieman erillisiksi.
Kenties kantaesityksestä johtuen ”yhden suuren instrumentin” tuntu katosi hieman rytmisestä yhdenmukaisuudesta. Uruille tarjoiltiin pari selvää kadenssipaikkaa, mutta soittimen monipuolisuutta ei Hille ollut kovin pitkälle käyttänyt esimerkiksi neljän raajan polyfonian suhteen. Temppeliaukion kirkon urkujen melko rajallinen rekisteröinti ei myöskään tuottanut kovin laajaa äänikertojen sointiväreillä leikittelyä.
Väliajan jälkeen kuultu Alban Bergin (1885-1935) Lulu-sarja kuultiin nyt ensimmäistä kertaa Kari Vehmasen puhallinorkesterisovituksena. Sarja on koottu säveltäjältä kesken jääneen ja vasta vuonna 1979 kokonaan esitetyn oopperan Lulu materiaalista hieman ennen Bergin kuolemaa. Osien kytkökset oopperan juoneen ja tunnelmiin jäivät vaille mainintaa, mikä hankaloitti musiikkiin eläytymistä; samoin saksankielisiä lyriikoita tai niiden käännöksiä ei oltu kirjoitettu ohjelmaan. Vehmasen sovitus oli kuitenkin rikas ja toi esiin sarjan alkuperäisen musiikillisen rikkauden ja kekseliäisyyden, jossa oli aistittavissa niin kromaattista harmoniaa kuin selvää atonaalisuuttakin. Sopraano Hanna-Leena Haapamäen laulua kuultiin vain kahdessa sarjan viidestä osasta, joten osuus jäi valitettavan pieneksi. Haapamäen kirkas ja vahva sopraano pärjäsi hienosti eri rekisterien ja haastavien melodiahyppyjen kanssa, mutta kenties juuri vokaaliosuuden vaatiman fokuksen takia aivan täysi rooliheittäytyminen ei välittynyt. Orkesterille toimiva akustiikka valitettavasti myös välillä peitti laulusolistia puhaltimien alle. Kokonaisuutena kuitenkin sekä sarja että konsertti olivat mainio ja lujalla ammattitaidolla toteutettu hyvin valikoitu kokonaisuus.
Santeri Kaipiainen
