Kaartin soittokunnan Töölö-sarja jatkoi tiistaina 9. lokakuuta pirteää ja tarpeellista linjaansa sinfonisen puhallinmusiikin airueena. Vuoden neljättää ja viimeistä ilmaiskonserttisarjan* osaa johti soittokunnan kapellimestari, musiikkimajuri Tomi Väisänen.
Avausnumerona kuultiin nykyajan alkusoittoklassikoksikin muodostunut John Adamsin Short Ride in a Fast Machine (1986). Viisiminuuttinen jälkiminimalistinen polyrytmitykitys vaatii orkesterilta paljon, eikä Temppeliaukion kirkossa valitettavasti ylletty nappisuoritukseen. Lähes läpi teoksen naputtava puupalikka sijaitsi akustisesti hyvin voimakkaasti keskipermannolle heijastavassa paikassa ja soi täten särkevän kovaa; muunkin lyömäsoitinsektion äänenvoimakkuus oli samalla tavoin epätasapainoinen, ja puupuhaltimet peittyivät epäselväksi muminaksi valitettavan usein. Teoksen sisäiset vaihdokset osasta toiseen – Adamsin termistössä ”portit” – eivät vaihtuneet valmistellen ja sulavasti, vaan pikemminkin töksähtäen. Vaskipainotteiset osuudet loppupäässä toivat jo orkesterin soinnin tasapainoon, vaikka käyrätorvi- ja trumpettilinjoissa menikin ns. kiksimittari jo punaisen puolelle. Täsmällisen tasaiseksi tarkoitetusta pulssista välillä hermoiltiin kiihdytyksen puolelle ja toisinaan myös tempo hidastui.
Espanjalaissäveltäjä Óscar Navarro on aikanaan suorittanut opintonsa elokuvasävellyksen parissa, mikä kuuluu hänen vuonna 2015 valmistuneesta oboekonsertostaan Legacy. Teoksessa on aikakausien läpikäynnin, tietynlaisen aikamatkustuksen teema, joka luodaan selkeillä rakennuspalikoilla ja jota korostetaan kellon tikitystä muistuttavalla ostinatokuviolla. Jokseenkin banaalista tematiikastaan huolimatta konserton alku sisälsi kiinnostavaakin satsia, mutta toisteisuuden määrä ja elokuvamaiset ohjelmalliset sointukulku- ja rytmikliseet saivat pyörittelemään silmiä itse sävellykselle. Teoskuvauksessa puhutaan viimeisestä osasta ”nykymusiikin maailmana”, mutta todellisuus oli pikemminkin kitsch-versio 1900-luvun alkupuolen uutuuksista.
Solisti Anni Haapaniemi olisi ansainnut Legacya kiinnostavamman raamin, sillä hänen oboensoittonsa oli tarkkaa, kirkasta, hyvävireistä ja metrisesti tarkkaa. Varsinkin loppupuolella Haapaniemi pääsi näyttämään virtuoottisuuttaan mielin määrin. Välillä lyyrisemmissä paikoissa voimakkuusfraseeraukset tuntuivat tosin melko äkkinäisiltä, ja hitaassa, lyyrisessä osassa heittäytyminen teoksen överisentimentaaliseen tunnelmaan jäi hieman puolivillaiseksi. Kaartin soittokunta oli parhaimmillaan laajan taajuusspektrin soinnuissa ja forte-jylinöissä; alun balanssiongelmat lientyivät huomattavasti konsertin edetessä.
Väliajan jälkeen tarjoiltiin ne kiinnostavammat teokset. Nicholas Maw’n American Gamesissa (1991) oli ohjelmalehtisen mukaan ”vain muutamia elementtejä, jotka kuuluvat nimenomaan amerikkalaiseen musiikkiperinteeseen”, mutta itse teoksen kokonaisvaltainen tyyli henki amerikkalaisuutta – ainakin John Williamsin ja kenties myös Aaron Coplandin vaikutusta. Neoromanttinen teos ei sortunut kuitenkaan kliseisiin, vaan orkestraatio ja satsi olivat kiinnostavaa ja sopivan ennalta-arvaamatonta kuunneltavaa. American Games toi esille vuorotellen useita eri soitinryhmiä, ja etenkin huilu- ja fagottisektiot erottuivat kirkkaasti edukseen. Kokonaisvaltaista tulkintaa ei kuulunut aivan aina: jokaisella fraasilla kuuluisi olla tarkoitus ja merkitys kokonaisuudessa, mutta nyt illuusion verhon takaa vilahti hetkittäin virkamiesmäinen soitanta.
Loppu kuitenkin palkitsi ja antoi paljon anteeksi. Florent Schmittin Dionysiaques (1913-14) on sävelletty 1900-luvun alun eurooppalaisen ennakkoluulottomuuden kulta-aikana, ja sijoittuu tyyliltään jonnekin impressionistien, Ballets Russes –sävellysten, Les Six –ryhmän ja Bartókin väliseen maastoon. Kreikkalaisen viinin jumalan Dionysoksen ekstaattisia palvontamenoja kuvaava teos oli sitä hyvää Galliaa: kiehtovia ja mehukkaita sointivärejä, rikasta orkestraatiota, yllättäviä harmonioita ja sopivasti vaaran tuntua. Värikäs, intensiivinen, yllätyksellinen ja omalla tavallaan jopa härski teos huumasi ja riemastutti, nostaen konsertin lopun loisteliaalle tasolle.
Santeri Kaipiainen
*Uskomaton lahja Puolustusvoimilta esittää näin paljon 1900- ja 2000-luvun musiikkia konserteissa, joihin on vapaa pääsy. Temppeliaukion kirkko onkin lähes aina täynnä, mutta varmasti lehtereille mahtuisi vielä väkeä. Baretinnoston arvoinen taideteko.
