Arvio: Tapiola Sinfonietta, Espoon kulttuurikeskus 18.5.2023. Ryan Bancroft, kapellimestari; Katharine Dain, sopraano. Ives, Barber, Copland.
Tapiola Sinfonietta päätti kevätkautensa kausikonsertit kalifornialaisen kapellimestarinsa, taiteellisen partnerin Ryan Bancroftin kotimaastaan kokoamalla kattauksella. Ilta kulki nimellä ”Ameriikan reissu”, joka kirjoitusasunsa puolesta tuo helposti mieleen suomalaissiirtolaisten 1800- ja 1900-lukujen taitteen massamuuton uudelle mantereelle. Tämä resonoi ohjelman kanssa yllättävän hyvin, sillä illan kaikkia kolmea teosta yhdisti katse menneisyyteen, sävellyshetkellään jo enemmän tai vähemmän kadonneeseen amerikkalaisuuteen.
Säveltäjänä vuosikymmeniä aikaansa edellä ollut Charles Ives (1874–1954) ei ainoastaan hyödyntänyt sattumanvaraisuutta, klustereita sekä poly- ja mikrotonaalisuutta musiikissaan, vaan siteerasi tunnettuja aikalaissävelmiä sekä löi päällekkäin kollaasinomaisesti eri musiikkityylejä hyvinkin postmoderniin tapaan. Lyhyehkö Three Places in New England (1903–14) vie kuulijan ensin Yhdysvaltain sisällissodan eversti Robert Shaw’n muistomerkille Bostoniin, hiljaiseen ja hämyisään avausosaan, jossa hidas surumarssin kaltainen poljento kaikui kuin verhon takaa. Puhaltimet ja piano täydensivät pitkää jousilinjaa mietiskelevillä, lähes Webern-mäisen lyhyillä ja lakonisilla kommenteilla, ja lopussa saattoi erottaa hitaan pätkän Sua kohti, Herrani -virttä.
Keskiosa Putnam’s Camp muistutti meluisia markkinoita, jossa viihdemusiikki ja marssisävelmät törmäsivät katusoittajien ja yleisön hyväntuuliseen sekamelskaan. Lyömäsoittimet tuntuivat elävän omaa elämäänsä kuin Porilaisten marssin bassorumpu, ja voimakkaitten kohtien yliampuvuus muistutti Šostakovitšin varhaista groteskia tyyliä. The Housatonic at Stockbridge tasapainotteli pastoraalin ja haikeuden rajalla, jota vaimeat jousten tremolot ja kromaattiset puupuhaltimet vetivät kohti riitasointuista kulminaatiota. Alta paljastui rauhallinen, vaikkakin hieman haikea pohjavire; Ivesin mukaan muisto oli hänen vihkikesältään, mikä tuo tulkintaan lisää monimerkityksellisyyttä.
Siinä missä Ives kurkotti kokeellisuuteen, Samuel Barberin (1910–1981) tyyli oli uusromanttisuudessaan jo vanhahtavaa suhteessa aikalaisiinsa. Vuonna 1947 valmistunut Knoxville: Summer of 1915 sopraanosolistille ja orkesterille tuntuu kuitenkin ajattomalta, saavuttaen James Ageen proosarunon musiikillisena tulkkina kosketuksen niihin odottamattomiin, pienistä arjen hetkistä kumpuaviin valaistumisiin, jotka karistavat lapsesta idyllin kuorta matkalla aikuisuuteen. Tavallaan ”amerikkalaisena impressionismina” alkava raukea ilta johtaa 1920-lukulaiseen vauhdikkuuteen, raitiovaunu modernin airuena; paluu pehmeään perhekohtaukseen aukeaa eksistentiaaliseksi melankoliaksi ja katoavaisuuden kauhun häivähdykseksi. Sopraano Katharine Dain edusti äänellään amerikkalaisempaa laulukuntaa: kirkas ja selkeä, hyvin artikuloiva, vibratoltaan ja dramatiikaltaan hillitty. Balanssi orkesterin kanssa ei tosin aina sujunut, vaan orkesteri peitti mezzoforte-kohdissa solistinsa; Dain olisi voinut laulaa hieman kovempaa ja orkesteri soittaa hieman hiljempaa.
Aaron Coplandin (1900–1990) Appalakkien kevät on yksi tunnetuimmista yhdysvaltalaisista orkesteriteoksista. Balettimusiikiksi sävelletty teos valmistui 13 soittajan kamariversiona vuonna 1944, ja Copland orkestroi siitä lyhennetyn sarjan sinfoniaorkesterille. Tapiolassa kuultiin kuitenkin vuonna 2016 rekonstruoitu versio koko baletista, jossa nuoripari muuttaa maatilalle Appalakkien vuoristoon Pennsylvaniaan. Kokopitkä versio toi yllättäen lisäsyvyyttä teokseen, jolla on orkesterisarjana kenties hieman yksiulotteisen hempeähkö maine. Bancroft johti kevääseen sopivalla optimistisella energialla, joka toi kuuluviin senkin, miten Coplandin perintö heijastuu maan myöhempien säveltäjien, kuten John Adamsin, musiikkiin.
Santeri Kaipiainen
