Arvio: Kansanradio-ooppera, Kansallisoopperan Alminsali 30.9.2022.
Nykymusiikki, nukketeatteri ja kamariooppera kohtaavat – aiheena Kansanradio, tuo Ylen aalloilta jo 43 vuoden ajan lähetetty ikoninen ohjelma. Kuulostaako yhdistelmä oudolta? Sitä se onkin, mutta samaan aikaan jollain kumman konstilla Teatro Productionsin tuottama Kansanradio-ooppera onnistuu mahdottoman tuntuisessa tavoitteessaan.
Nukketeatteritaiteilija Timo Väntsin ohjaus ja libretto olivat perinteisen kamarioopperajuonen sijaan luonteeltaan abstraktimpia ja fragmentaarisempia, mikä sopi hyvin Kansanradion olemukseen: kansalaiset lähettävät ohjelmaan puhelinsoitoilla, kirjeillä ja sähköpostilla mielipiteitään ja valituksiaan, ilon aiheitaan kuin jopa lauluesityksiä tai vitsejä. Tätä todellista ”tosikoiden ja veitikoiden” yhteydenottojen kirjoa Väntsi ja säveltäjä Seppo Pohjola lähtivät oopperaansa varten perkaamaan, hakien poljentoon samaa moninaisuutta kuin oikeassa Kansanradion lähetyksessä – ilman juontajaa tosin.
Useimmiten melko suoraan lauluiksi laitetuista sanailuista tuli alussa hieman Kalevauva.fi -kaltainen tunnelma, mutta hiljalleen oopperan henkeen pääsi sisälle, ennen kaikkea rinnakkaisen tarinan kautta, jossa seniorikotiin juuri muuttaneen Aili-vanhuksen tunnelmia sekä eletyn elämän iloja ja suruja tuotiin vangitsevasti esiin nukketeatterin keinoin (30.8. näytöksessä nukettajina Väntsi ja Pia Kalenius), vailla vuorosanoja, kuin mykkäelokuvassa ja taideanimaatiossa yhtä aikaa.
Tätä yhtä elämää vasten vuorottelivat sopraano Tiina Vahevaaran, baritoni Sauli Tiilikaisen ja tenori Aki Alamikkotervon lukuisten soittajien puhelut, joita koristivat graafiset videoprojisoinnit, laulajien vaihtuvat vaatteet tuulipukuineen ja jussipaitoineen sekä lankapuhelinluureineen ja 80-luvun Motorolan kaltaisine halkoineen. Aku Sorensenin johtaman kuusihenkisen kamariyhtyeen säestyksellä valssi- ja humpparytmit, italialaisen laulelman viitteet ja beat-iskelmä kohtasivat niin sotaa edeltävän atonaalisuuden ja ekspressionismin kuin Kurt Weill -henkisen kabareetunnelman. Kontekstissaan yhdistelmä toimi todella mainiosti, vaikkakin nopeammat ei-tonaaliset linjat tuottivat laulajille toisinaan ilmaisullista haastetta; Vahevaaran ääni nousi selkeimmäksi ja parhaiten soivaksi.
Vaikka helposti puhelujen pintataso oli koominen – totuus on tarua huvittavampaa – ja hyväosaisena koulutettuna millenniaalina on helppo hymähdellä monille soittajien esittämille ongelmanratkaisuille, ovat itse ongelmat todellisia: ilmastonmuutos, syntyvyys, melusaaste, eläkeiän nosto, koulukiusaaminen, vammaisena eläminen, työvoimapula, elintason lasku. Kansanradio-oopperan tunnelma olikin samaan aikaan sekä traaginen että koominen, burleski että abstrakti, universaali että suomalaiskansallisuuden ytimessä, tuottaen jonkin aivan uuden affektin.
Loppua lähestyttäessä – ja vielä uuden yhteyden ja rakkauden mahdollisuuden avautuessa Ailin elämässä – kenties tiivistyi myös Kansanradion tärkein tehtävä: mahdollistaa tulla ajatuksineen nähdyksi ja kuulluksi myös ihmisenä.
Santeri Kaipiainen
