Oivallinen nykymusiikkiyhtye TampereRaw avasi syyskautensa Tampere-talossa peräti neljällä kantaesityksellä, joiden omistautunut osaaminen oli odotetusti huippuluokkaa. Konserttia kehystivät Maria Itkosen johdolla konsertoivat teokset, Cecilia Damströmin viulukonsertto Earth Songs (2020-21) sekä Maija Hynnisen Through the Water (2024) pianolle ja kamariyhtyeelle, solisteinaan Elina Vähälä ja Anna Kuvaja. Niiden lomassa saatiin kuulla Ilkka Hammon klarinettitrio Mirabilia naturae (2019/2024) sekä Tomi Räisäsen Eva Alkulalle kirjoittama soolokanteleteos Maaemo.
Illan dramaturgisen ytimen muodostivat ympäristöteemat, jotka punoutuivat eri tavoin kunkin teoksen musiikilliseen olemukseen. Näitä vahvistaneet visuaaliset elementit, Meri Peuran pukusuunnittelu Maaemossa ja Mark Pluciennickin video Earth Songsissa, toivat omat juonteensa konsertin kerrontaan. Lisäksi Damströmin viulukonserton seitsemää osaa värittivät säveltäjän luomat elektroniset äänimaisemat.
Hynnisen teoksen väreilevät tekstuurit saivat lumovoimaisen soivan asun. Valmisteilla olevan täysimittaisen Pathways-konserton keskimmäiseksi osaksi kaavailtu kuusiminuuttinen Through the Water on sävelletty soolopianolle, puupuhaltimille, käyrätorvelle, pasuunalle, lyömäsoittimille ja jousikvintetille. Teosesittelyssään Hynninen nostaa esille kalifornialaiset herätteet, jotka kumpuavat urbaanin elämänmuodon ja Tyynenmeren rantaseutujen häikäisevän luonnon välisistä monikerroksisista jännitteistä.
Through the Waterin vedenomaiset kerrostumat peilaavat länsirannikon rantavesien loppumattomassa aaltoliikkeessä hioutuneita lasinpaloja, jotka muistuttavat paikalla aikoinaan sijainneesta, nyttemmin luonnontilaan palautetusta kaatopaikasta. Tämä luonnollinen kierto on analoginen teoksen vähitellen auki kiertyvien oskillaatioiden kanssa. Näiden lomassa sointivärit kohoavat kimmeltäen hetkeksi soivan pinnan auringonpaisteeseen ennen pyyhkiytymistään ensemblen valtamereen.
Solistin ja lyömäsoitinten häikäisevät sointikulut avaavat Through the Waterin kietoutuen pian jousten ja puhallinten hienojakoisiin säikeisiin. Teoksen edetessä soittimelliset heijastukset väikkyvät kudoksen harjalla vahvistaen musiikin hienovireisen häilyvää perusolemusta. Tuuli ja aaltojen liike lomittuvat pianon ja yhtyeen dialogissa lumovoimaisesti.
Lumovoimainen oli myös Hammon Mirabilia naturae, jonka ensiesityksestä vastanneet Reetta Näätänen, klarinetti, Maija Juuti, sello ja Ville Hautakangas, piano, tekivät hienoa työtä viisiosaisen, 27-minuuttisen teoksen parissa. Musiikki rakentuu pienistä mutta sitäkin ilmaisuvoimaisemmista kuvaelmista, joiden hetkissä on läsnä kaikkeus.
Vuonna 2019 alun perin itsenäiseksi teokseksi sävelletty Asperatus-avausosa pohjautuu pilvimäisiin soiviin muodostelmiin, joiden tummanpuhuva mystisyys kasvaa orgaanisen kehittelyn myötä. Säveltäjälle tyypilliseen tapaan materiaali istuu soittimille saumattoman idiomaattisesti mahdollistaen trion eläväisen tarinankerronnan.
Hammon alkuperäistä ajatusta laajentaen teoksen neljä uutta osaa, jotka on kaikki sävelletty keväällä 2024, syventävät luonnonilmiöiden oivaltavaa kuvausta, jossa tuokiokuvat ja ajattomat meditaatiot kohtaavat. Niinpä säveltäjä kutsuukin kuulijansa hämmästelemään pienenpienen hämähäkin Atlantin ylitystä Erigone atra -osan vaellusmusiikissa, jota seuraavat harmaapallokalan soitimellaan taiteileminen merenpohjapiirrosten innoittamat ornamentaatiot Arothon hispiduksessa. Neljäs osa, Corvus corone, on nokkela kunnianosoitus varisten hoksottimille, kun taas teoksen päättävä Silva vaeltaa syvälle metsään taivuttaen trion ilmaisua niin onomatopoeettiseen jäljittelyyn kuin sävykkääseen tunnelmamaalaukseen sulkien Mirabilia naturaen kaaren syvään rauhaan.
Räisäsen seitsenminuuttinen Maaemo on 39-kieliselle kanteleelle sävelletty teos, joka jakautuu kahteen laskokseen bassorekisterin ilmentäessä alista maailmaa ja diskantin ylistä. Tämän suomalaisen mytologian ydindualismin ohella Maaemon musiikilliseen ilmaisuun kietoutuu myös vuodenaikojen kierto.
”Maan sisällä on primitiivistä voimaa, joka pyrkii ylöspäin ja ilmenee luonnon vehreänä kasvuna vuodenajoista riippuen. Ankaran pohjolan talven aikana kasvu hidastuu ja pysähtyy alkaakseen taas keväällä. Vaikkakin horroksessa, juuriston ja maan voima pysyy syvyyksissä elossa. Alinen on myyttinen paikka, jossa on ajateltu olevan kokonainen peilikuvamaailma tai vainajien koti. Mikäli on suomalaisia kansantarinoita uskominen, maan uumenissa voi kuulla myös siellä asustavien maahisten supinaa”, säveltäjä kuvaa teosesittelyssään.
Niinpä Maaemo avautuu kahtena musiikillisena juonteena kulkien syksystä talveen alisen kautta, noustakseen sitten kurkottamaan kohti ylistä. Rekisterien vuoropuhelussa ja jäljittelevässä luontokuvauksessa on vahvaa rituaalinomaisuutta. Alkulan esityksen pohdiskelevaa ketteryyttä tehosti Peuran puhutteleva puvustus, Jäämeren ja Itämeren rantojen muovijätteestä koostettu ”roskakimono”.
Damströmin Earth Songs on sooloviululle, puupuhaltimille, käyrätorvelle, lyömäsoittimille, pianolle ja jousikvintetille kirjoitettu konsertto, jonka seitsemää osaa säveltäjä kutsuu rakkauslauluiksi planeettamme eri ulottuvuuksille sekä sen herkälle ekosysteemille. Akustisen yhtyeen sointikerrosten jatkeena toimii säveltäjän koostama ääninauha. Pluciennickin videomateriaalin kerronta peilaa konserton draamallista ydintä, joskin enemmän vapaiden assosiaatioiden kuin millisekuntitason integraation kautta.
Konserton käynnistää kaarena avautuva apoteoosi To the Ozon Layer, jonka hauraasta soitinlinjojen ja vihellysten kudelmasta sooloviulu sieppaa johtajan roolin manaten soitinyhtyeestä esiin hehkuvia energiapurkauksia, joiden sähköistämänä musiikki kieppuu eteenpäin kadoten lopulta horisontin tuolle puolen. Toinen osa, To Water, on virtuositeetin juhlaa. Solistin ja ensemblen vääjäämättömänä virtaava koreografia kasvaa lyyrisen ekstaattiseksi pitäen kuulijan tiukasti otteessaan.
Lyömäsoittimiston eleet ja korkealla väräjävät pitkät äänet saattelevat To the Sun -osan liikkeelle asiaankuuluvalla hehkulla, jonka lomasta soittimellinen meditaatio kiertyy vähitellen auki. Hedelmällisyyden ja riiston ristiriidat hallitsevat liki elokuvallista neljättä osaa, To the Earth. Musiikissa orgaaninen kehittely ja mekanistinen toisto törmäävät toisiinsa kirvoittaen esiin huikeaa soittimellista virtuositeettia.
Höyhenenkevyt To the Wind toimii tunnelmallisena välisoittona, joskin sen painottoman vapauden päättää metsähakkuiden ryminä. To the Forestissa salomaiden jylhyyttä halkoo sahojen kirske solistin ja ensemblen puskiessa musiikkia sen äärirajoille – ja niiden yli.
Seitsemäs osa, To Life toimii synnintunnustuksena psalmin 38 ja Agnus Dein sanojen kaikuessa muusikoiden huulilta niin lavalta kuin sen ulkopuoleltakin. Ensemblen cantus firmukset yhdessä solistin viulististen rukousten kanssa solmivat Earth Songsin langat yhteen vieden teoksen sen vaikuttavaan päätökseen.
Damströmin kirjoittama soolo-osuus sai Vähälältä täysimittaisen virtuoosisen toteutuksen. Olipa sitten kyse ylärekisterien avaruutta kohti kurkottavista punoksista tai liki sähkökitaramaisista, syvälle maahan pureutuvista tehokeinoista, soolo-osuus soi ihailtavan taidokkaasti ja ilmaisuvoimaisesti sen kaikissa rekistereissä.
Teoksen videoprojisointi asettui ilmaisutyylissään jonnekin Godfrey Reggion Koyaanisqatsin (1982) ja Tal Rosnerin In Seven Daysin (2008) välimaastoon syventäen Earth Songsin musiikillista kuvastoa. Soivan materiaalin ja liikkuvan kuvan synkronia oli riittävän osuvaa kestäen kuitenkin pientä huojuntaa. Nauhamateriaali sulautui musiikkiin varsin saumattomasti tuoden kerrontaan oman lisänsä.
Kokonaisuutena konsertto oli taiteellinen virstanpylväs, jollaisia tarvitaan ehdottomasti lisää – mitä pikemmin sen parempi.
Jari Kallio
