Medea, Alcina ja Armida ovat barokkioopperoiden kuuluisimmat noitahahmot, jotka seikkailevat eri yhteyksissä ja erilaisten musiikkityylien siivittäminä. Olikin loistava idea sopraano Tuuli Lindebergiltä yhdistää näitä yhtä aikaa yliluonnollisia ja inhimillisiä hahmoja Suomalaisen barokkiorkesterin konserttiin Ritarihuoneella. Sen toisena suunnittelijana oli cembalisti Anna-Maaria Oramo, joka tarvittaessa myös luotsasi Fiboa koskettimistolta käsin.
Lindeberg ja Oramo olivat ottaneet keskiöön kolme säveltäjää, Marc Antoine Charpentierin, Georg Friedrich Händelinja Jean Baptiste Lullyn. Keskeisteoksena oli Charpentierin Medée, ranskalaisen barokkioopperan mestariteos, joka pitäisi ehdottomasti saada esiin myös kokonaisena näyttämöversiona Suomeen.
Nimiroolin esittäjäkin on jo omasta takaa, sillä Lideberg on sen suvereeni tulkki. Hänen äärimmäisen puhdas ja instrumentaalinen äänensä sopii hyvin oopperan tunnekylläiseen sävelkieleen. Ranskalaisen barokin tunnuspiirre on pienten koristeiden runsas käyttö ilmaisun värittäjänä, mutta niissä Lindeberg oli pidättyvämpi kuin jotkut tyylin spesialistit. Linjakas tulkinta kuitenkin toimi ja korosti Medéen inhimillisiä puolia.
Medée on yhä aikaa rakastava äiti ja rakkaansa petollisuudesta järkyttynyt puoliso kuin itsekkäistä syistä pahojaan tehnyt maagikko, ja Lindeberg ja Fibo eläytyivät raastavasti hänen valituksiinsa, korostaen katkeruutta modulaatioilla ja pidättelyillä.
Tuli jo mieleen, että onko näin hienostuneesti laulava Lindeberg demoninen noita ollenkaan, mutta koston purkautuessa ja rukouksessa Haadeksen voimille myös musta puoli tulee esiin. Kuin hahmon kaksinaisuutta korostaakseen laulajatar vaihtoi kesken pukuansa valkoisesta mustaan ja löysi äänestään kitkeriä ja tummia sävyjä.
Händelin Alcinan, Armidan (Rinaldo) ja Medean (Teseo) kohtaukset muodostivat italialaisessa loistokkuudessaan ja vuolaudessaan kiinnostavan vastakohdan Charpentierille. Parin viimeksi mainitun kostoaariat kipunoivat tulta kuvioillaan, ja ekstrovertti ilmaisu ulottui rääkäisyihin saakka.
Koskettavin oli silti Alcinan aaria, jossa tämä hämmentyneenä harhailee hukassa itseltään taian haihduttua. Jotkut sopraanot tekevät aarian itsesäälistä melodramaattisen, mutta Lindebergin sisäistynyt näkökulma toimi yhtä lailla.
Lullyn Armide tyytyy enemmän kohtaloonsa, kuten Aurinkokuninkaan säveltäjältä odottaakin, mutta lopun kostoaariassa hän riuhtautuu irti itsesäälistä ja lyyrisen tragedian etiketeistä. Fibo tempautui tähänkin näkyyn sytyttävästi ja muistutti välissä kuulluissa Lullyn tanssinumeroissa siitä, miten näinkin aristokraattisella taiteella on kansanmusiikkimainen perusta.
Hieno ja mukaansa tempaava konsertti! Ainut kritiikin paikka suunnittelussa oli se, että Charpentierin Medéennumerot olisi saatu esittää selkeyden vuoksi yhtenäisenä ryhmänä sen sijaan että niitä lomitetaan Händelin kanssa.
Harri Kuusisaari
