Arvio: Musiikin ajan avajaiskonsertti, Viattomuutta muistellen. Viitasaari Areena 6.7.2021. Uusinta Ensemble. Murail, Hosokawa, Bergman, Sørensen.
Musiikin aika –festivaalin taiteellinen johtaja Johan Tallgren toteaa festivaaliohjelman alkusanoissa, että koronaviruspandemia on disruptio, joka ”tulee muuttamaan toimintatapojamme”, ja että ”kokeellisen festivaalin tulee osata muuntautua moneksi ja säilyttää ajankohtaisuutensa”. Tämän muutospuheen rinnalla eilinen avajaiskonsertti oli luonteeltaan yllättävän konservatiivinen: perinteinen jako esiintyjiin ja yleisöön, esitys akustisesti ja lavalla vailla multimediaa, neljän miessäveltäjän neljä teosta.
Valinta vaikuttaa ainakin osin tahallaan mietityltä: teemana oli Viattomuutta muistellen, tietynlainen katse menneisyyteen, ja romantiikan ajan sävelkieliin viittasivat omilla tavoillaan ainakin Tristan Murail’n Une relecture des Kinderszenen de Robert Schumann, Toshio Hosokawan Herbst-Lied ja Bent Sørensenin Rosenbad – Papillons.
Ranskalainen spektralisti Murail (s. 1947) teki Robert Schumannin lapsuusteemaisesta Kinderszenen-pianosarjasta vuonna 2019 ”uudelleenluennan” eli tavallaan uuden orkestroinnin pianolle, sellolle ja huilulle, jossa alkuperäinen materiaali säilyi selkeänä kuultavana, eli radikaalista uudelleensovittamisesta tai ”-miksaamisesta” ei ole kyse. Murail’n versio pikemminkin korostaa tiettyjä harmonian tasoja soimaan jäävillä pitkillä sävelillä, tremoloilla tai väliääniä eri sointiväriyhdistelmillä esiin tuomalla. Usein toistuivat myös huilun ja sellon laajennetut soittotekniikat sävyttämisen välineinä. Huilisti Malla Vivolin, pianisti Sonja Fräki ja sellisti Iida-Vilhelmiina Sinivalo värittivät romanttista alkuperäiskieltä leikkisyydellä ja paikoin myös myhäilyttävällä svengaavuudella.
Hosokawan (s. 1955) Herbst-Lied viittaa niin saksankielisen maailman liedperinteen melankoliseen tunnelmaan (jossa myös kokoonpanolle eli klarinettikvintetille on sävelletty) kuin hänen kotimaansa Japanin luonnon syystunnelmiin. Solistia ei Sinivalon, viulistien Maria Puusaaren ja Aleksi Kotilan, alttoviulisti Max Savikankaan ja klarinetist Helmi Malmgrenin joukosta noussut, vaan Hosokawa käytti melodian sijaan soittimia pääosin harmonisina blokkeina, joiden jännitteiset, mutta tonaalisuuteen viittaavat kaihoisat soinnut loivat heijastekuvan romantiikkaan, nousten vaivihkaa hiljaisuudesta ja vaipuen sinne takaisin, terävöittäen kuulijaa tunnistamaan hiljaisuuden ja äärimmäisen hiljaisen rajapinta.
Erik Bergmanin syntymästä on kulunut 110 vuotta, ja Musiikin ajassa tätä suomalaista modernistia muistetaan useammillakin teoksilla. Terävän ja lyyrisen välillä tasapainotellut, sopivan napakka Hommage à Paul Sacher, jossa jousikvartettia täydentivät Petteri Kipon lyömäsoittimet, muisti sekin mennyttä omalla tavallaan – kenties aikaa, jolloin mesenaatti Paul Sacherin tapaiset henkilöt takasivat orkesterisäveltäjille riittävän töitä.
Bent Sørensenin (s. 1958) seitsenosainen pianokvintetto Rosenbad – Papillons (jonka nimi tuo myös mieleen Citizen Kanen Rosebud-symboliikan) oli kuin optinen harha, taikakuva lapsuuden kirjassa: tässä tapauksessa teos muodosti romantiikan ajan illuusion, mutta pakeni siitä yhtäkkiä, kun siihen yritti tarkentaa. Soittajien valttikortti hämäykseen oli tarkasti imitoitu fraseeraus ja poljento rubatoineen. Kuulaudesta ja haikeudesta liikuttiin valittavaan arktisuuteen, ja aivan teoksen päätöksessä jousisoittajat siirtyivät hankaamaan puupaloja, kuin pyyhekumilla menneen muiston poistaen.
Punainen lanka oli konsertissa selvillä – mutta miksi nimenomaan tuo ylisoitettu, musiikkikonservatiivien rakastama romantiikan ajan kamarimusiikki on nostettu nostalgian jalustalle? Kaikesta yrityksestä huolimatta en esimerkiksi itse samaistu ajan eetokseen ja melodraamaan pätkääkään. Samalla tavalla kuin 1950-luvun modernistinen sukupolvi hylkäsi romantiikan toisen maailmansodan kauhujen jälkeen, on meidänkin sukupolviemme hyvä tehdä inventaario siitä, mitä säilyttämisen arvoista menneisyysfiksautuneessa kamarimusiikki-instituutiossa ja sen kantaohjelmistossa on ja miksi.
Santeri Kaipiainen
