Kun Kansallisbaletin ensi-ilta Les Nuits – Yölliset tunnit alkoi, pelästyin: ei kai vaan taas tule metoo-kohua. Vähiin puetut naiset kylpevät hamamin höyryissä raukean ambient-musiikin säestämänä – kuin suoraan Ingres’n maalauksesta Turkkilainen kylpylä. Sitten rosvojoukko hyökkää ja alkaa riepotella heitä. Tuotannon aiemmissa esityksissä oli videoiden perusteella enemmän yläosattomuutta, nyt sitä on vähän karsittu.
Aika perinteiseksi ja esineellistäväksi naisen rooli tässä orientaalisten aistifantasioiden kavalkadissa joka tapauksessa jää. Heidän tehtävänsä on asemoida ruumistaan toinen toistaan viettelevimpiin asentoihin hämyisän valaistuksen suojissa. Lopussa miehet lähtevät lemmenhäkeistä, mutta naiset jäävät niihin kuin rooleihinsa vangittuina.
No, tiettyä kliseisyyttä ei voi välttää, kun lähtökohtana on Tuhannen ja yhden yön tarinat. Albanialaislähtöiselle ranskalaiselle koreografille Angelin Preljocajille teema on läheinen, mutta yhtenäistä kertomusta hän ei ole luonut vaan revyymäisen sarjan kohtauksia – vähän Pina Bauschin tyyliin mutta ilman tämän viitteistään rikasta surrealismia.
Koreografi ei tuo lavalle yhtä Sheherazadea, joka sensuelleilla kertomuksillaan pitää ruhtinaan veitsen loitolla, vaan roolin voi kuvitella kaikille naistanssijoille. Puvut on tehnyt Pariisissa asuva tunisialainen muotisuunnittelija Azzedine Alaia. Musiikkiin feminiinisyyttä tuo Natascha Atlas arabipoppia, hip hoppia ja reggaeta fuusioivilla lauluillaan, ja maskuliinisuutta edustavat egyptiläisen Samy Bishain elektroniset teokset.
Parasta Yöllisissä tunneissa on puhdas tanssi sinänsä ilman osoitteluja. Liike on vaihtelevaa, ulottuen pyöreästä, maasta lähtevästä kiemurtelusta mekaanisiin nykimisiin ja duettojen rikkaisiin yhdistelmiin, joista ei seksiä häpeillä. Koreografi ottanut paljon vaikutteita arabialaisen tanssin käsiliikkeistä ja kehon kalligrafiasta.
Onneksi rooliasetelmissakin riittää vaihtelua, sillä miesten lähtiessä naiset irrottautuvat punaisiin pukeutuneeksi, itsetietoiseksi rivistöksi, joka näyttää yleisölle keskisormea provokatiivisesti. Myös nais- ja miesparien keskinäinen kuhertelu on sallittua. Loppupuolella naiset vetävät vesipiippua korostaen tunnelman eskapismia. Ollaan kaukana nyky-islamista, mutta aisteista nauttiminen kuului aiemmin tähänkin kulttuuriin.
Selkeästi Bollywoodiin viittaavat kohtaukset tuovat mukaan show-henkeä, ja miesten maailman väkivaltaosuutta kuvataan mm. kurkkuja auki viiltelevillä partureilla. Varjojen tehoja käytetään oivallisesti mm kohtauksessa, jossa lavalla tuntuu ensin viilettävän tuhatjalkaisia, joiden ruumis sitten paljastuukin matoiksi. Naiset taiteilevat ruukkujen päällä, ja valaistus kruunaa hienosti lavastuksen häkit ja dekoratiiviset kuviot.
Paljon silmän siis, mutta miksi puolitoistatuntinen ilta tuntuu huomattavasti kestoaan pidemmältä? Yksi syy voi olla siinä, että Preljocaji ei sido kohtauksia yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, jossa jännite kantaisi pidemmälle.
Suurempi pettymys kuitenkin on, ettei koreografi mene tämän pidemmälle Tuhannen ja yhden yön tarinoiden pimeisiin ja uhkaaviin puoliin – onhan hän tunnettu juuri painajaismaisista visioistaan. Hän ei myöskään tuo esiin kulttuurien assimilaatiota ja naisten aseman ongelmallisuutta, vaikka siihen olisi ollut ajankohtainen tilaisuus.
Musiikissa James Brownin This in man’s world ja James Bond -teema You only live twice tuntuvat irrallisilta ja kosiskelevilta, vaikka niillä olisikin haluttu sohaista sovinismia.
Teos ei ole helppo, sillä liikettä on paljon, ja aistillisuus vaatii monesti enemmän olemisen karismaattisuutta kuin tekemisen taitoa. Kansallisbaletin tanssijat tekivät kauttaaltaan hyvää työtä, joskin pieni kokemattomuus tämäntyyppisessä ohjelmistossa näkyi.
Harri Kuusisaari
