Musica Nova Helsinki -festivaali alkoi nykymusiikin jyrkillä vastakohdilla, kun staattiset horroksen tilat kohtasivat 1990-luvun hyperaktiivisen särmikkyyden. Tällaisena jokainen teos tavallaan ilmensi taiteellisen johtajan Tuuli Lindebergin punomaa tunteet ja aistit -teemaa.
Lindebergiä ovat kiinnostaneet ohjelmaa suunnitellessaan musiikin herättämät visualiset ja keholliset mielikuvat, intuitiiviset assosiaatiot ja tunnereaktiot. Toisaalta voi sanoa, että nämä kokemukset voivat subjektiivisuudessaan liittyä musiikkiin kuin musiikkiin, joten kovin sitovaa teemaa niille on vaikea rakentaa. Ehkä hyvä niin, sillä nykymusiikin kenttä on nykyisin niin pluralistinen, ettei sitä edes voi kahlita tiettyyn konseptiin. Kaikki kukat kukkikoot.
Avajaiskonserttiin oli saatu esiintymään nykymusiikin tähtiyhtye Kangforum Wien, ja tunnelma Sibelius-Akatemian R-talon vanhassa ja akustisesti hyvässä konserttisalissa oli mitä mainioin. Yleisöä oli kertynyt ilahduttavasti. Paikalla oli normaalia enemmän säveltäjiä ja nuoria musiikin opiskelijoita, mutta myös sellaista tavallista yleisöä, jota harvemmin klassisissa konserteissa näkee.
Olisiko nykymusiikkiyleisö peräti oma segmenttinsä, jota yhdistäisi avoimuus ja ennakkoluulottomus? Tuskin mitenkään eksklusiivisessa ja rajoittavassa mielessä, mutta kyllä tähän ilmapiiriin voi nuoren, klassista musiikkia harrastamattoman intellektuellin kuvitella solahtavan paremmin kuin sinfoniaorkesterien kausikonserttiyleisöjen keskelle.
Avajaiskonsertti oli trendikäs myös viime vuosien sukupuolikeskustelua ajatellen: kaikki sen säveltäjät olivat naisia samoin kuin kapellimestari Elena Schwarz. No, tämä ei mitenkään iltaa leimannut eikä musiikissa kuulunut vaan tuntui normaalilta. Se on hyvä asia. Teokset olivat monilta osin vastakkaisia luonteeltaan – niin etenkin konsertin alku ja loppunumerot.
Tuorein kuulluista teoksista oli festivaalilla vierailevan Clara Ianottan a stir among the stars, a making way. Se luo alussa painottoman tilan hitaasti liikkuvine sointipilvineen, joiden lomasta siivilöityy sähkökitaran ja muiden soittimien hälypoitoisia valokiiloja. Staattiset pinnat tihenevät aika ajoin räjähdyksiksi. Sointien tarkassa tutkielmassaan teos muistuttaa ranskalaista spektraalimusiikkia, ja se voisi sopia scifi- tai avaruuselokuvien taustalle.
Säveltäjän lähtökohta verrattuna kuulijan kokemukseen voi olla jännittävä erilaisuudessaan, niin myös tässä tapauksessa. Ianotta puhuu hämähäkin kuoren luomisesta ja kiipeämisestä ulos oman itsensä haamusta tai varjosta. Itse koin sen lähinnä avaruuskelluntana.
Sara Glojnaric puolestaan sanoo etsivänsä teoksessaan Pure Bliss ”loputonta äänellistä nautintoa, pitkittynyttä ekstaasia ja puhtaan autuuden hetkeä”. Pyrkimys tuntuu hyvässä ja pitkittymisen suhteen myös pahassa. Tärkeänä keinona säveltäjällä on akustisten soittimien ja elektroniikan vuorovaikutus. Tasaisena pulssina toistuva rytmi ja aiheiden kierto soittimelta toiselle luo musiikille ryhtiä ja suuntaa.
Jos nämä kaksi säveltäjää ovat soinnilla operoivia, hieman kesyjä esteetikkoja, Olga Neuwirth on aivan muuta, särmikkäämpi ja kokeellisempi. Teos Macig Flu-idity soolohuilulle ja kirjoitukoneelle on happening, jossa oikukkaasti pyrähtelevä huilu mittelee mekaanisesti naputtelevan kirjoituskoneen kanssa, ja niiden suhteessa on myös demoninen ulottuvuus. Teos on pienimuotoisempi versio Neuwirthin huilukonsertosta Aello. Tuli halu kuulla koko konsertto.
Vamyrotheone on Neuwirthin varhaistuotantoa, vuodelta 1995, ja se heittääkin kuulijan aivan eri maailmaan kuin konsertin alkupuoliskon teokset. Roisi ja vallaton 1990-luvun henki tuntui kuin tuulahdukselta punk-maailmasta. On preparoituja soittimia, sähkökitaran ujellusta, modernistista risuaitaa ja sinne tänne poukkoilevaa, ennalta-arvaamatonta menoa.
Kolme soolosoitinta, bassoklarinetti, saksofoni ja sähkökitara alkavat johtaa omia ryhmiään, jotka alkavat törmäillä keskenään. Teosta leimaa villin pyörteen tuntu, ja sen nimi viittaa pimeässä loistavaan syvämeren hirviöön. Klangforum Wien toi tämän kaiken esiin alkuvoimaisesti. Ehkä säveltäjältä olisi löytynyt validimpiakin ja tuoreempia teoksia, mutta on aivan oikein luoda uudelle musiikille perspektiiviä – vaikkei siitä 90-luvusta niin kauan ole kuin miltä se taas tuntui.
Harri Kuusisaari
