Barokkimusiikin ystäviä on viikon ajan hemmoteltu, sillä Encanto-yhdistyksen ja Suomalaisen barokkiorkesterin (Fibo) järjestämä Helsinki Early Music festival on tuonut kuultaville komean joukon kansainvälisiä vieraita.
Sekä berliiniläinen RIAS-kamarikuoro että Freiburgin barokkiorkesteri ovat alansa johtavia ensemblejä, joiden konsertit olivat kauden juhlahetkiä. Edellinen todisti timanttisen kirkkaasti fokustetulla soinnillaan, miten huumaavasti pienikin ammattikuoro voi Musiikkitalossa soida. Händelin neljä kruunajaisanthemia säteilivät brittimonarkian loistoa. Justin Doyle johti, ja Fibo oli täysillä hengessä mukana.
Norjalainen Barokkanerne-yhtye tarjosi niinikään virkeää soittoa Saksalaisessa kirkossa. Konsertin kruunasi itävaltalainen sopraanosolisti Johanna Rosa Falkinger, jonka tietämys barokkityylistä ulottuu paljon normaaleja oopperalaulajia pidemmälle. Hän otti käyttöön retoriikan ja kuvioinnin kaikki keinot ja sai paljaalla, vibratovapaalla äänellään pieniinkin dissonansseihin ja tunnevaihteluihin dramaattista tehoa.
Ohjelma esitteli oopperoiden itämaisia prinsessoja, velhottaria ja naissotureita. Adalbergion aaria Lottin Teofanesta vei hekumaan pelkistynein keinoin, pelkän barokkiluutun säestyksellä. Hassen Laodicen (Siroe, re di Persia) kauhun huudot ja Händelin Almiran lumoojattaren viettelyt olivat yhtä vaikuttavia. Konsertti huipentui aariaan Händelin oopperasta Amadigi di Gaula, jossa sopraanon virtuoosiset koloratuurit ja luonnontrumpetin obligatot mittelöivät loistossa, riemussa ja raivossa.
Freiburgin barokkiorkesterin on tullut tunnetuksi yhtä aikaa intensiivisestä että elegantista soitostaan. Yhtyeen konserttimestari Gottfried von der Golz kertoi Rondon myöhemmin julkaistavassa haastattelussa, että heidän työtapansa on demokraattinen ja kommunikaatiolle perustuva: harjoituksissa keskustellaan paljon, ja jokaisen jäsenen suuri tietämys historiallisista esityskäytännöistä tulee hyödynnettyä.
Von der Golz sanoin myös, että orkesterin oma ääni on kehittynyt 40 vuoden aikana niin, että enää ei tarvitse perustella jokaista asiaa lähdetutkimuksella, kuten alkuaikoina, vaan saa heittäytyä vapaammin intuitiiviseen musisointiin. Freiburgin, Berliinin ja Stuttgartin konserttisarjojen ja muiden vierailujen lisäksi se on erityisen aktiivinen myös oopperasoitossa. Barokkioopperoissa saatu kokemus hetkeen heittäytyvästä draamasta on kuultavissa sen kaikessa musisoinnissa.
Freiburgin barokkiorkesteri onkin erittäin muuntumiskykyinen soittajisto, mikä tulee ilmi sen tyylitajussa. Tämä oli helppo todistaa Helsingin konsertissa, jossa oli ranskalaista, italialaista ja brittiläistä musiikkia teemalla kaukokaipuu. Barokin aikana suositut eksoottiset fantasiat soivat taiturillisesti ja mielikuvitusta kihelmöiden.
Jean-Philippe Rameaun ooppera Les Indes Galantes on täynnä empatian sanomaa ja kulttuurisilla aineksilla leikittelyä kansoja yhdistävän rakkauden hengessä. Hovikulttuurin eleganssi tuntuu sen tansseissa, ja turkkilainen ja persialainen orientalismi sekä Perun ja Illinoisin intiaaniaiheet antavat aineksia musiikilliselle maailmanmatkalle, jonka satumaisuus on niin lumoavaa, ettei kulttuurisesta omimisesta ei tarvitse kantaa huolta.
Temppeliaukion kirkossa kuultiin oopperasta kaksi säveltäjän tekemää sarjaa. Joku ranskalainen barokkiorkesteri saattaa käsitellä Rameaun korukuvioita, trillejä ja muita kiehkuroita vielä puhuvammin – onhan ranskalainen barokki tiiviissä yhteydessä ranskan kieleen –, mutta Freiburgin barokkiorkesterin hienostuneesta tyylitajusta, fyysisestä tanssillisuudesta ja soinnillisesta kuvausvoimasta ei jäänyt mitään puuttumaan. Osansa saivat niin sotaisat, juhlavat, ilakoivat, surumieliset kuin hellän tunteikkaat sävyt.
Aivan toiseen maailmaan vie Purcellin The Indian Queen, jossa ei ole intialaisuutta nimeksikään mutta brittiläistä arvokkuutta, melankoliaa, kontrapunktia ja hornpipe-tanssien rehvakkuutta senkin edestä. Freiburgin barokkiorkesteri muutti sointiaan täysin verrattuna Rameau’hun, luoden enemmän kodikkaan kuin teatraalisen tunnelman.
Italialaisessa barokissa teatraalisuus, taituruus ja tunteiden ylitsepursuavuus taas ovat ydintä, ja siihenkin orkesteri hyppäsi täysin estoitta. Vivaldin ”Suurmoguli”-konsertto ei nimestään huolimatta viittaa itään vaan pikemmin viulusolistin itsevaltiasmaiseen luonteeseen. Gottfried von der Golz otti siitä irti kaiken vauhdikkaan ja diivamaisen taiturisirkuksen. Hidas osa oli kuin ooppera-aaria, ja kadenssi huipentui lintuparven akrobaattisin syöksyihin. Geminianin Concerto grosso pyöritti La Folia -teemaa hypnoottisesti, ja orkesteri antoi joka vaiheelle uudenlaista rytmi- ja sointi-imua.
Helsinki Early Music festival päättyy sunnuntaina Fibon konsertiin Ritarihuoneella, jossa vieraana on kitaristi Petri Kumela.
Harri Kuusisaari
