Arvio: Atlantin ylitys. Tapiola Sinfonietta, Jeremy Denk, pianisti & liidaus; Irina Zahharenkova, cembalo; Fanny Söderström, piano; Jeffrey Means, kapellimestari. Espoon kulttuurikeskus 1.11.2019.
Yhdysvaltalainen, maansa eturivin pianisteihin kuuluva Jeremy Denk (s. 1970) on vuoden 2015 Suomen-debyyttinsä jälkeen saatu useamman kerran kotimaamme kamaralle, ja kuultuani hänen taitavan ja tunteikkaan Beethoven-tulkintansa Mäntän musiikkijuhlilla vuonna 2018 olivat odotukseni korkealla PianoEspoo-festivaalin avajaiskonsertissa 1. marraskuuta. Denkillä oli hurja kolmen eri aikakauden konserton ilta Tapiola Sinfoniettan vieraana: Atlantin ylitys –nimikkeelle sopivasti hän vastasi orkesterin luotsaamisesta eurooppalaisissa konsertoissa, joiden seuraajiksi asettuivat amerikkalaiset teokset kapellimestari Jeffrey Meansin johdolla. Johann Sebastian Bachin E-duurikonsertto BWV 1053 sai parikseen Elliott Carterin kaksoiskonserton vuodelta 1961 pianolle ja cembalolle, ja Wolfgang Amadeus Mozartin F-duurikonsertto nro 19 puolestaan jatkui Aaron Coplandin Appalakkien kevät –orkesterisarjaan – tosin pianon ääreen oli siinä vaiheessa vaihtunut Fanny Söderström.
Barokkiajalle tyypillisesti oli Bachin konserton alkujaan cembalolle tarkoitettu osuus sekä solistinen että säestyksellinen, toimien osana orkesterin continuoryhmää. Denkin näkemys konsertosta oli poljennoltaan eloisa ja reipas, täynnä itsevarmoja mutta miellyttäviä fraasikaaria ja dynamiikan tulkintoja. 13 hengen jousiston keskeltä kehollisilla eleillä näytetty liidaus oli pedattu hyvin ennalta, sillä orkesterin kerroksellisuus virtasi upeasti veden lailla. Hitaan ja solistisemman siciliano-keskiosan kohdalla kiinnittyi huomio (toistuvan yleisön yskimisen lisäksi) Denkin hienosäädettyyn rytminkäsittelyyn. Päätösosa oli vielä alkuakin elämäniloisempi, ja Denkin kyky tulkinnalliseen itsenäisyyteen käsien välillä oli huikeaa kuultavaa.
Niin kuin Bachin musiikki on polyfoniassaan ja harmoniassaan sekä älyllisesti että tunteellisesti antoisaa, oli tietty teatraalis-musiikillinen kaksijako läsnä myös Carterin konsertossa. Tapiola Sinfonietta oli pienennetty puhallinvoittoiseksi kamariorkesteriksi ja jaettu kahtia kuin aivopuoliskojen väliseen vastakkainasetteluun: jo konserton 2+2 lyömäsoittajalla käynnistynyt alku pallotteli dialogin tavoin lavan puolelta toiselle. Vaikkei konsertto sarjallista tekniikkaa käyttänytkään, huokui se ainakin pintapuolisesti syvän modernin aikakautta (ja vaativaa opeteltavaa muusikoille) Boulez’n, Stockhausenin ja kumppanien hengessä. Irina Zahharenkovan soittama cembalo teki vaikutuksen tällaisessa kontekstissa sen ryöppyjen tuodessa mieleen jonkin sähkösoittimen tai rikki menneen vanhan äänikortin. Zahharenkovan tuima ja kipakka ote näytti myös yleisen oletuksen vastaisesti, että cembalosta saakin kuin saakin voimakkuusvaihteluita esille. Denkin piano-osuudet olivat sitä vastoin viileämpiä ja harvempia, ja usein osuuksien istahtaminen oman ”puolikkaansa” sisäiseen logiikkaan oli kuultavissa. Perättäin soitetuista seitsemästä osasta kiintoisimman vaikutuksen teki hidas osa, jonka päällä nykertävät nopeat kulut olivat kuin pitsikoristetta osana jotain massiivisempaa. Erotettavia melodisia ja harmonisia rakenteita karttanut konsertto ei niin vain yltänyt kuulijan vaistonvaraiseen tunnepuoleen, mikä saattoi selittää laimeahkot aplodit solistien taitavasta suoriutumisesta huolimatta.
Mozartin konsertto jatkoi samaa elämän juhlaa kuin aiempi Bach. Kapellimestariton soitto latoi Denkin ohella vastuuta konserttimestari Meri Englundin ja orkesterin melodikkojen, etenkin oboisti Anni Haapaniemen harteille. Tulos oli hyvä, vaikkakin kapellimestarittomuus poisti orkesterista tiettyä teräväpiirtoisuutta. Denk soitti hallitusti ja hillitysti, tuoden keskiosaan hieman valssimaista tunnelmaa; rikkaan finaaliosan kadentiaalisissa lurituksissa oli kujeilevaa venyttelyä kuin konkarinäyttelijän lempeästi lukemassa satukuunnelmassa.
Appalakkien kevät oli selkeästi pari Mozartille – miten tahansa muuten paritettuna olisi ohjelman punainen lanka kadonnut. 13-henkiselle kamariorkesterille vuonna 1944 sävelletystä balettiteoksesta muokattu sarja on kuuluisimpia amerikkalaisia orkesteriteoksia, ja aika selkeää käyttömusiikkia näyttämötunnelmiin, kuin loppukevennyksenä marraskuiseen iltaan. Tulkinta oli jokseenkin laimea, mikä saa pohtimaan, oliko nykymusiikkiin profiloitunut Means kiinnostunut lainkaan sitä johtamaan, ja jos ei, niin mitä kautta Coplandin teos illan loppuun tupsahti.
Santeri Kaipiainen
