Arvio: Minimalismi III Konepajan Brunossa 10.11.
Minimalistisen musiikin tapahtumille on kysyntää, ja ne voivat yhdistää klassisen ja ei-klassisen musiikin kuulijoita sekä yleisöä, joka haluaa liikkua näiden välillä. Tämän tuntuu osoittaneen viulisti Kreeta-Julia Heikkilän luotsaama Minimalia-pienoiskonserttisarja, jonka kolmas ja viimeinen osa koettiin eilen Bruno-konehallissa.
Rennoista kamarimusiikkitapahtumista on tullut jo vakio, mutta Minimalia onnistui luomaan vielä omanlaisensa tunnelman: rentous voi tarkoittaa juomien siemailua katsomossa, sohvia ja liikuskelua, mutta myös levollisuutta joka mahdollistaa toisteiseen musiikkiin uppoutumisen, rauhoittumisen ja jopa hartauden. Hämärässä esiintyvät muusikot eivät vetäneet huomiota itseensä vaan ajatuksella tulkittuun musiikkiin, joka valtasi kevyesti suuren kaikuisan tilan. Joissain tapahtumissa Brunoa on jaettu väliseinillä, mutta nyt koko halli oli yhtä tilaa, jossa katsomo, lava, baari ja bäkkäri sulautuivat reunoistaan yhteen.
Avoin tila rinnastui minimalismin estetiikkaan, musiikkiin, joka jatkuu reunojensa ulkopuolelle. Tällainen oli erityisesti avauksena kuultu Juhani Nuorvalan Ruoikkohuhuilu (2014), jossa säveltäjä vastasi live-elektroniikasta. Niamh McKenna asteli alttohuiluineen paikalle vaivihkaa liittyen lähes huomaamatta tilassa valmiiksi soivaan elektroniikan huokailuun. Hiljaiset aallot, kohinat ja arkaaisia asteikoita kiipeävät, lähes antiikkiset melodiafragmentit loivat hypnoottisen tunnun, etenkin kun McKenna teki jokaisesta puhalluksestaan merkityksellisen ja silti ohikiitävän kuuloisen.
Konserttisarjan ideana on ollut yhdistää Reichin ja Pärtin kaltaisia minimalismin klassikoita minimalismista vaikutteita saaneisiin suomalaissäveltäjiin sekä suuren yleisön vähemmän tuntemaan kansainväliseen minimalismiin. Tässä viimeisessä konsertissa fokus oli jälkimmäisessä.
Elektronisen musiikin tekijänä tunnetulta Ólafur Arnaldsilta Siljamari Heikinheimo esitti jylhin ottein sooloviuluteoksen 3326, jossa hauraan soolojousisoittimen uusbarokkinen yksinpuhelu yhdistyi ambient- ja elokuvamusiikkimaiseen tunteikkaaseen tekstuuriin. Päätösteoksena oli postminimalistisesti orientoituneen John Adamsin jousikvartettiteos John’s Book of Alleged Dances (1994), jonka kymmenestä osasta kuultiin viisi. Osassa näistä mukana oli preparoidusta pianosta äänitetty rytmikäs nauha, joka toi Adamsille tyypilliseen motoriseen tykitykseen lisää kierroksia. Kreeta-Julia Heikkilä, Siljamari Heikinheimo, alttoviulisti Jakob Dingstad ja sellisti Jaani Helander soittivat vauhdikkaasti vinksahtaneen humoristisia ”oletettuja tansseja”, mutta räväkämpikin olisi esitys voinut olla.
Vaikuttavampi kokemus oli John Tavenerin hieman ennen kuolemaansa säveltämä Scatter Roses Over My Tears (2013), niin ikään jousikvartetille. Ensi alkuun kyseessä tuntui olevan imelän nostalginen hyvästijättö, mutta musiikki suostutteli taidokkaasti puolelleen, ja pinnan alta paljastui rakenteeltaan paljon huolitellumpi teos kuin päältäpäin olisi luullut. Muutamat koraalimaiset teemat toistuivat venytetyn rukouslauseen kaltaisina jaksoina vähittäin muuntuen ja kääntyillen kiehtovasti uusiin suuntiin. Ryhtiä meditaatio sai kaksi kertaa toistuvista ärhäköistä pizzicato-väliintuloista. Jousikvartetti soitti pehmeää satsia väreilevän kauniisti ja unenomaisesti.
Ennakkotietojen mukaan konsertin ohjelmaan olisi kuulunut myös Matias Brizuelan teos, ja alunperin Tavenerin myöhäisteoksen paikalla oli tarkoitus kuulla säveltäjän Ikon of Joy and Sorrow (1999). Harjoitusaika oli ehkä käynyt väliin; myös Adamsin tanssisarjaan olisi kaivattu muutama osa lisää, sillä nyt konsertin päätös oli hieman antiklimaattinen. Oli kuitenkin hyvä ottaa laatu määrän edelle, ja lisäksi tämä kaikki istui minimalistisen musiikin vähäeleiseen henkeen: konsertti voi tehdä vaikutuksen olematta pitkä ja raskas. Kuvaavaa oli, että viimeisen teoksen jälkeen, ambient-musiikin alkaessa kaikua tilassa kenelläkään ei ollut kiire lähteä. Monet jäivät raukeina tuoleilleen kuin kylvyn jälkeen.
Auli Särkiö-Pitkänen
