Japanin filharmoninen orkesteri teki sympaattisen vaikutuksen ensi vierailullaan Suomessa. Pietari Inkisen johtama orkesteri on kultivoitunut ja tiiviisti yhteen pelaava soittajisto, joka tarjosi Musiikkitalossa nyanssirikasta musisointia. Tänään keskiviikkona orkesteri konsertoi ylikapellimestarinsa kotiseudulla Kouvolassa.
Konsertti alkoi Sibeliuksen Finlandialla ja päättyi toiseen sinfoniaan, mutta kyseessä ei ollut vain kohtelias pokkaus isäntämaan kansallistunteille. Japanin filharmonikoilla on nimittäin Aasian orkestereista pisimmät Sibelius-perinteet. Yksi sen perustajista oli kapellimestari Akeo Watanabe, jonka äiti oli suomalainen ja joka painotti Sibeliusta konserteissaan ja levyttikin sinfoniat kahdesti.
Ei orkesterin Sibelius-soittoa suomalaisin orkestereihin silti sekoita, eikä ole väliksikään. Heti Finlandian alussa saattoi vakuuttua vaskien mureudesta, ja hymniosassa jousten ja puupuhaltimien lempeä kuulaus pääsi oikeuksiinsa. Inkinen johti teoksen dramaattisesti mutta ilman sellaista paatosta, joka on japanilaiselle mentaliteetille vierasta.
Sointikuva heti toisen sinfonian alussa oli ilmava ja transparentti, mutta intohimoista rakenteluakin riitti osan usein pitkäpiimäiseksi jäävässä kehittelyssä. Toisen osan ns. Kristus-aihe antoi jälleen aiheen nauttia jousten hyväilevästä pianissimosoitosta, joka onkin orkesterin valttikortteja. Puhaltimissa voisi olla enemmän yksilöllisyyttä. Jotkut lipsahdukset takarivistössä saattoivat olla matkaväsymystä.
Finaalin hymnin nousussa Inkinen rakensi mahtavan holvimaisen tilan, jota muusikot kannatelivat omistautuneesti. Toissa syksynä kuulin Tokiossa Hannu Linnun johtavan saman sinfonian Tokion kaupunginorkesterin (Metropolitan orchestra) kanssa Suntory Hallissa. Sen perussointi oli romanttisempi, mutta filharmonikoista irtosi enemmän nyansseja. Tasoeroa orkestereilla ei silti juuri ollut. Suurimman eron teki akustiikka, Suntory Hallin eduksi.
Inkisen Sibelius on asettunut tempoiltaan ja korostuksiltaan luontevaan flowhun verrattuna Uuden Seelannin sinfoniaorkesterin kanssa tehtyyn levytykseen. Hänen johtamisensa on kehittynyt ekonomisempaan suuntaan ja on vaikuttavaa eleganssissaan ja musikaalisuudessaan.
Japanilaista musiikkia konsertissa edusti Takemitsun paljon soitettu Requiem jousiorkesterille, johon muusikot paneutuivat asiaankuuluvan ankarasti. Muutakin saarivaltion antia olisi mieluusti kuullut – orkesterihan on ansioitunut uuden musiikin saralla.
Konsertti tarjosi myös huippuluokan solistinautinnon. 20-vuotias britti Sheku Kanneh-Mason on sellon superlupauksia, joka on ehtinyt tulla valituksi BBC:n vuoden nuoreksi solistiksi ja soittaa prinssi Harryn ja Meghanin häissä. Elgarin sellokonsertossa hän tarjosi sellaista taituruutta, mielikuvitusta ja herkin värein laulavaa linjaa, että tiettyä syvyyden puutetta ei edes ehtinyt rekisteröidä.
Ylimääräisenä kuultiin Sibeliuksen Valse triste, jonka pizzicatojen hiljaisuudessa Japanin filharmonikkojen jouset tekevät varmaan maailmanennätyksen.
Harri Kuusisaari
