Sinfonia Lahden ja Tapiola Sinfoniettan yhteiskonsertti Sibeliustalossa 12.9. Joht. Dalia Stasevska. Thorvaldsdóttir, Mahler.
Sinfonia Lahti avasi kautensa komeasti ylikapellimestari Dalia Stasevskan johdolla yhdessä Tapiola sinfoniettan kanssa Sibeliustalossa airueenaan Anna Thorvaldsdóttirin huikea AIŌN (sinfonia)(2018), joka kuultiin ensimmäistä kertaa Suomessa, parinaan Gustav Mahlerin ensimmäinen sinfonia (1884-88/1889-1910). Ikiaikaisuutta ja futurismia kiihkeään nykyhetkeen ankkuroiva AIŌN on aikamme orkesterikirjallisuuden merkkiteoksia, jonka soiva arkkitehtuuri muovaa sinfoniaorkesterista 21. vuosisadan yhtyeen.
Mittakaavaltaan sinfoninen, liki nelikymmenminuuttinen teos jakautuu kolmeen osaan, joille säveltäjä on antanut otsikot Morphosis, Transcension ja Entropia. Thorvaldsdóttirin mukaan teos on saanut innoitteensa mielikuvatason mahdollisuudesta liikkua vapaasti ajassa tutkien sitä tilana yksiulotteisen liikkeen sijaan.
”Musiikillisemmin sanottuna huomasin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että minulla oli nämä kolme blokkia, joilla jokaisella oli omat karakterinsa, mutta joiden välillä kulki myös ristiviittauksia. Näihin kytkeytyivät sitten huomiot ajasta tilana; mahdollisuus kokea eri aikakausia saman hetken sisässä – ei kuitenkaan muistojen tavoin, vaan aidosti ajassa liikkuen ja kokemuksellisia muutoksia peilaten. Niinpä teoksen kolmeosainen kokonaisuus syntyi varsin orgaanisesti”, säveltäjä pohti taannoisen keskustelumme lomassa.
Göteborgin ja Islannin sinfoniaorkestereiden tilaama AIŌN sai ensiesityksensä Erna Ómarsdóttrin koreografiaan pohjaavana näyttämöllisenä versionaan toukokuussa 2019 ja syyskuussa 2021. Konserttiversio kuultiin Spoleton ja Aldeburghin kesäfestivaaleilla vuosina 2022 ja 2023 sekä Reykjavikin Harpa-konserttisalissa lokakuussa 2023. Sono Luminus julkaisi teoksen ensilevytyksen viime vuonna.
Thorvaldsdóttirin mukaan teoksen sinfoninen alaotsikko viittaa ennen kaikkea AIŌNin laajuuteen eikä niinkään teoksen muotoratkaisuihin.
”Rakastan pitkää muotoa todella paljon, ja minusta on antoisaa saada viettää paljon aikaa keskittyen tällaisen matkan eri elementteihin. Sävellystyö on varsin erilaista kuin kymmenminuuttista teosta työstäessä. Molemmat formaatit ovat kiintoisia, mutta pitkällä aika-akselilla työskennellessä on asetettava aivan omanlaisensa päämäärät, joiden kautta laaja jänne saa merkityksensä. On ollut upeaa saada vastata AIŌNin haasteeseen. Ja nythän minulla on jo toinen saman mittakaavan teos työn alla!”
Kolmetoistaminuuttinen avausosa, Morphosis, käynnistyy bassorumpujen pitkien hankausäänten muodostamalla kolmiäänisellä kaanonmuodostelmalla, jonka lomaan puhallinten ja jousten ilmavat repliikit sulautuvat, muodostaen lopulta harmonisen kentän. Tämän alku-udun ytimestä ilmaantuvat soolohuilujen ja divisi-jousten ensimmäiset, asteikkomaiset melodia-aiheet, joita vaskiblokit ja lyömäsoittimet värittävät. Tekstuuri käy läpi monituisia orgaanisia muodonmuutoksia, joiden äänimaisemat syntyvät perinteisten soitinratkaisujen ja erikoistekniikoiden saumattomien yhdistelmien kautta. Temaattiset häivähdykset ja harmoniset viittaukset tekevät soivista hetkistä erityisen merkityksellisiä.
Orkesterihuipennuksen jälkeen aloite siirtyy lyömäsoittimille. Näiden industrialistinen shamanismi purkautuu sykkeiden kerroksiin, jotka puolestaan kietoutuvat puupuhallinten ja jousten arvoituksellisiin arpeggiokuvioihin ja harmonisiin glissandoihin. Vaskien jylhät repliikit puolestaan tuovat kudokseen oman ainutlaatuisen ulottuvuutensa. Osan päätössivulla musiikki haipuu takaisin häilyviin alkuituihinsa valkoisen kohinan saattelemana.
Jousten liki staattiset senza vibrato -säikeet avaavat Transcension-keskiosan, ikään kuin tiivistyen ilman väreilystä. Läpikuultava orkesteripinta kasvattaa vähitellen massaansa kautta kuusitoistaminuuttisen aikajänteen. Alun jäätikkömäisestä autiudesta kohoaa soivia pilvenhattaroita, joiden aineetonta liikettä säestävät pizzicatoräsähdykset tarjoavat etiäisiä tulevista mullistuksista.
”Minulle kaikki nämä äänten ja tekstuurien nyanssit ovat äärettömän musiikillisia, vaikka niillä ei usein olekaan tarkkoja sävelkorkeuksia. Niistä muodostuu kuitenkin hälyjen melodioita, jotka punon yhteen orkestroinnin avulla sen mukaan, miten ne kuulen ja koen. Vaikka äänen lähde itsessään ei olisi erityisen musiikillinen, minusta on pohjattoman kiehtovaa tarkastella sitä ultramusikaalisesta näkökulmasta.”
Osan puolivälissä kuullaan laaja lyömäsoitinpurkaus sektion yhtyessä transsinomaiseen, pulsatiiviseen liikkeeseen, joka manaa orkesterista esiin vaikuttavia vaskipurkauksia, iskeviä pizzicatoja ja puupuhallinten kangastuksia. Valkohehkuinen soiva kiihko purkautuu lopulta kuurantäytteisiin soittimellisiin jaksoihin, joiden pohjoista aamunkajoa halkoo sellon lyyrinen ääniketju. Taianomaisessa koodassa jousiston hienojakoinen deltamuodostelma saattelee kuulijan kohti hiljaisuutta.
Voimallinen orkesterirepliikki toimii alukkeena Entropia-finaalille. Pitkät äänet hallitsevat kudosta glissandojen ja tremolojousten värittäessä soivaa pintaa. Tummanpuhuvia vaskikaikuja vasten piirtyy valonliekkinä sooloviulujen konsortion kudelma, jonka taustalla matalimmat puupuhaltimet ja lyömäsoittimet käynnistävät peräänantamattoman sykkeensä. Levottomuus kasvaa orkesterin sisällä, ja musiikki kasvaa aina vain kiihkeämmäksi. Soivaa kataklysmiä seuraa soinnin liudentuminen oheneviksi glissandoiksi, jotka johdattavat AIŌNin elegiseen koodaansa, jonka musiikki on tulvillaan karua lyyrisyyttä.
Sinfonisen organismin huipentaa orkesterin vaikuttava koraalimainen päätös, jossa on jotakin myöhäisen Sibeliuksen sukulaisuutta, erityisesti loppusoinnusta esiin kohoavien bassoklarinetin, fagottien ja kontrafagotin jäähyväisissä, joissa on myös uuden alun tuntua.
Stasevskan johdolla Sinfonia Lahti ja Tapiola sinfonietta antoivat AIŌNille mitä hienoimman Suomen ensiesityksen. Teoksen jylhyys ja yksityiskohtien rikkaus piirtyi Sibeliustalossa ilmoille kaikessa lumovoimassaan partituurin monituisten nyanssien saadessa taiten toteutetun soivan toteutuksensa. Soittajiston taito ja tulkinnallinen herkkyys oli kerrassaan vaikuttavaa, ja AIŌN tullaankin eittämättä muistamaan Lahdessa yhtenä Stasevskan kauden virstanpylväistä.
Alkupuoliskon mittakaavaa seuraten ilta sai vakuuttavan päätöksensä Mahlerin ensimmäisen sinfonian parissa. Vuonna 1889 sinfoniamuotoisena sävelrunona kantaesitetty teos – alkuperäiseltä nimeltään Titan – pohjautuu Jean Paulin samannimiseen romaaniin, jonka neljä nidettä julkaistiin vuosina 1800-03. Teoksen kahteen näytökseen ja viiteen osaan sommiteltu rakenne kävi sittemmin läpi useita muokkauksia, kunnes Mahler päätyi neliosaiseen sinfoniaan, jonka ensimmäinen painettu laitos ilmestyi 1899. Säveltäjä jatkoi yksityiskohtien hiomista aina teosta harjoittaessaan, johtaen sen viimeistä kertaa itse New Yorkissa joulukuussa 1909.
Nykykuulijan näkökulmasta sinfonian vakiintunut asema suosikkiohjelmistossa on omiaan hämärtämään sen uhmakkaan radikaalia ydinolemusta. Ensimmäisen osan liki onomatopoeettinen Wie en Naturlaut -avaus oli aikanaan jotakin täysin ennenkuulumatonta, ja sen kaikuja on kuultavissa myös tavassa, jolla AIŌNin Transcension-osa käynnistyy. Samaan tapaan kolmannen osan proto-klezmer ja Moritz von SchwindtinMetsästäjän hautajaissaatto -puuleikkaukseen (1850) viittaava Jaakko kulta -jakso olivat aikalaiskuulijoille kauhistus.
Kahden valtavan sonaattimuotoisen Allegon kehystämä viisikymmenminuuttinen sinfonia kätkee sisäänsä sekä oikukkaan pompöösin, Länderistä ja Triosta muodostuvan scherzon, että edellä mainitun, kulkuemaisen hitaan osan, esitysmerkinnältään Feierlich und gemessen, ohne zu schleppen.
Sinfonian musiikillinen materiaali pohjautuu laajalti Mahlerin vuosina 1884-85 säveltämiin Vaeltavan kisällin lauluihin (Lieder eines fahrenden Gesellen). Teoksen ohjelmallinen alkumuoto on yhä aistittavissa, varsinkin johdannon teatterinomaisissa lavan ulkopuolisen vaskiyhtyeen fanfaareissa. Sinfonian tarkoituksellisen yliampuva finaali puolestaan ennakoi säveltäjän myöhempien teosten monitulkintaisuutta.
Torstai-illan esityksessään sinfonia sai loisteliaan tulkinnan, jonka vangitseva kerronta oli tulvillaan ilmaisuvoimaa ja yksityiskohtien raikkautta. Stasevskan johdolla Lahden ja Tapiolan muusikot eivät jättäneet mitään varman päälle, vaan tarttuivat partituurin myrskyisiin haasteisiin koko osaamisellaan palkiten yleisön voimallisella näkemyksellään.
Stasevskan ote sinfonian arkkitehtuuriin ja draamallisuuteen oli ihastuttavasti balanssissa. Niinpä teoksen mahleriaaninen kokonaiskuva piirtyikin nautittavana soivana kertomuksena kaikessa ristiriitaisuudessaan ja äkkiväärässä olemuksessaan. Kokoonpanonsa vaatimusten johdosta harvoin Lahdessa kuullun teoksen paluu Sibeliustaloon oli kerrassaan riemukas, kiitos kahden orkesterin saumattoman yhteistyön.
Jari Kallio
