”Se on melkein kuin sitä ei olisikaan”, sanoi lontoolainen kriitikko minulle muutama vuosi sitten konsertin väliajalla Royal Philharmonic Orchestrasta, joka vieraili Tampere-talossa maanantaina. Kannanoton ymmärtää, sillä orkesteri on esillä kotikaupungissaan sangen vähän, eikä sen ohjelma ole kovin linjakkaasti teemoitettua.
Sen sijaan se kiertää paljon muuta saarivaltakunnasta 14 residenssissään. Se myös soittaa runsaasti elokuvamusiikkia ja crossoveria, mikä voi vaikuttaa sen julkiseen imagoon.
Klassisella puolella Royal Philharmonicin profiili on konservatiivinen, ja se oli havaittavissa myös Tampereella. Jos suomalaisorkesterin ohjelmassa olisi vain Mendelssohnia, Mozartia ja Brahmsia, se saisi satikutia. Jollain tavalla vierailusta jäi kuitenkin miellyttävä olo – orkesteri soitti klassikkonsa kultivoituneesti ja perinteen voimaa osoittaen.
Luonnehtisin RPO:n olemusta vähän nostalgiseksi: sen kulta-ajat ovat takanapäin, eikä sillä tunnu olevan tarvetta määritellä uudelleen suhdettaan klassikkojen tulkintatyyliin. Ne soitetaan niin kuin on ennenkin soitettu, mutta tämä ei ole niin negatiivinen asia kuin miltä se saattaa kuulostaa. Soitosta nimittäin huokuu myös vanhanajan lämpöä, mitä ei aina voi sanoa eteenpäin kallellaan olevista soittajistoista.
Ylikapellimestari Charles Dutoit tuntuu ymmärtäneen orkesterin erityisluonteen eikä lähtenyt kaivamaan perin uutta Mozartista ja Brahmsista. Konsertin jälkeen tuntui, että juuri näin oli hyvä. Miksi lähteä keksimään Fish and chipsiä tai Gin tonicia uudelleen, jos saarivaltakunnan makunautinnoissa pysytään?
RPO:n soinnista puuttuu amerikkalaisten teräksinen loisto ja saksalaisten syvyys, mutta kvaliteetissa ei ole valittamista. Halutessaan voi kuulla elokuvamaista glamouria, mutta ei halvassa mielessä. Joustavuuttakin löytyy, ja porukka on hitsautunut yhteen.
Dutoit muunteli sointia taitavasti teoksesta toiseen. Mandelssohnin Hebridit-alkusoitossa oli ilmavuutta, satumaista välkettä ja merellisen luonnon tunnelmia. Mozartin sinfonia nro 39 soi epämuodikkaasti vailla periodityylin vaikutteita, mutta silti kevyenä ja taipuisana. Soinnissa oli tiettyä vanhanajan harsoa, ja saumat oli pyöristelty hienostuneesti. Makeilu pysyi silti loitolla. Esitys oli tällaisena yllättävänkin koskettava.
Brahmsin ensimmäisessä sinfoniassa Dutoit johti kuin olisi vedellyt orkesterin edessä kuminaruja. Siltä ensimmäinen osa kuulostikin sitkeästi venyvine linjoineen ja hyökyvine maininkeineen. Ehkä tarkempi ja läpikuultavampi ote olisi palvellut paremmin musiikin klassista perustaa, mutta en menisi silti valittamaan.
Loppuosa sinfoniaa olikin silkkaa herkkua. Väliosien lyyrinen tunnelma sai myös riuskempia sävyjä, ja finaalin kasvu taistelujen kautta auvoisaan onnenhymniin toteutui kuin aallon harjalla. Seisaaltaan taputtanut yleisö olisi odottanut ylimääräistä, mutta sitä ei tullut.
Harri Kuusisaari
