Lapuan tuomiokirkon urut ovat 85 äänikertoineen ja 6666 pilleineen edelleen Suomen suurimmat, ainakin niin kauan kunnes vähän suuremmiksi kaavaillut Musiikkitalon urut valmistuvat. Joka toinen vuosi Lapualla esitellään soitinkomistusta urkufestivaalin muodossa, ja tällä kertaa soittimen täyttäessä 80 vuotta esiintymässä oli neljä ulkomaista taiteilijavierasta.
Soitinten kuningatar on kuitenkin myös haavoittuva, ja mennyt hellekesä oli tehnyt vahinkoa Lapuan uruille. Kuumuus oli kuivattanut koneistoa, ja varsinkaan jalkiopuoli ei reagoinut aivan niin kuin pitäisi, ja tuloksena oli säröjä ja äänien jumiutumisia.
Ongelmat olivat kuitenkin ohimeneviä, eivätkä ne estäneet huumaavan värikkäästä ja komeasta soinnista nauttimista kuin paikoitellen.
Festivaali päättyi kaikkien neljän taiteilijan yhteiseen, lähes nelituntiseen maratoniin, jossa pääpaino oli sovituksissa ja improvisaatioissa. Soittimen mahdollisuuksien esittelyssä ne olivat paikallaan, vaikka alkuperäisteoksia olisi mieluusti kuullut enemmänkin.
Tapahtuman taiteellinen johtaja on slovenialainen urkuri Rudolf Cerc, joka työskentelee Heinäveden seurakunnan kanttorina. Hänen kutsumanaan festivaalilla soittivat lisäksi ranskalainen Jean-Baptiste Monnot, saksalainen David Timm ja ruotsalainen Markus Wargh.
Maraton oli koottu ilmeisen spontaanisti, eikä ohjelmalehteäkään ollut ehditty painaa. Osa kokonaisuutta olivat virret, joissa yleisö lauloi mukana. Tavallisen säestämisen sijaan urkurit rikastivat koraalisatsia muhevilla improvisaatioilla kontrapunkteineen ja uskaliaine harmonioineen. Onneksi yleisössä oli hyviä laulajia, muuten urut olisivat peitonneet kaiken.
Dialogiasetelma toimi ja loi uudenlaista dynamiikkaa virsiin. Hyvä idea oli myös heijastaa projektorilla urkurin työ parvelta eteen kaikkien nähtäväksi. Näin tuli esiin urkutaiteen kokonaisvaltainen fyysinen puoli.
Jean-Baptiste Monnot on tunnettu teknisestä virtuositeetistaan, ja hän löi heti aluksi kaikki kortit pöytään Lisztin sinfonisen runon Prometheus urkusovituksessa. Soittimen voimallinen möyrintä, väritykselliset tehot ja dynaamiset vastakohdat tuntuivat luissa ja ytimissä.
Prokofjevin Toccatassa kuullut nopeasti salamoivat kuviot ja hakkaavat rytmit tuskin olisivat olleet mahdollisia Lapuan urkujen alkuperäisellä pneumaattisella koneistolla, mutta Martti Porthan muutti korjaustyössään 1990-luvun lopulla koneiston elektroniseksi. Näin soittimen käyttömahdollisuudet lisääntyivät, mikä oli tärkeää urkufestivaalin kannalta.
Samaa ekstroverttia linjaa Monnot jatkoi Musorgskin Näyttelykuvien sovituksissa. Baba Yagassa bassorekisteri tuuttasi kumoon kaikki sinfoniaorkesterien tuubat, ja vastakohtana kuultiin aavemaisesti kolisevia avaruusääniä ja Kiovan suuren portin majesteettisuutta.
Schumannin pedaalipianolle säveltämät Neljä luonnosta soivat asiaankuuluvan hillitysti, mutta sovitus Mozartin Adagiosta ja fuugasta c soi räikeästi ja epäelegantisti.
David Timm on tunnettu etenkin improvisoijana, joka hallitsee myös jazztyylin. Omassa Bachin fuugan teemasta lähtevässä scherzossaan hän esitteli kontrapunktisia taitojaan ja innostui virsipohjaisessa improvisaatiossaan apokalyptisiin tehoihin. Humoristiakin hänessä on, sen osoitti hänen teoksensa Bach not for me, jossa Bach ja Gershwin kohtaavat.
Markus Warghin improvisaatiossa oli orientaalisia harmonikoita ja meininkiä kunnon basaarityyliin. Widorin urkusinfonian osassa hän avasi kaikki pellit, mutta hänen Bachinsa ei tässä suurten tehojen maratonissa oikein löytänyt henkeään.
Rudolf Cerc esitteli Wagnerin Tannähuser-alkusoitossa ja Dupren Evocationissa orkestraalisen maalailijan kykyjään, ja kellon kääntyessä kohti puoltayötä hän piti yleisöä hereillä reippaalla brittimusiikilla. Uudelleen näitä Peter Warlockin ja Leonard Butlerin teoksia ei tee mieli kuulla.
Muutakin löysää maratonissa oli, ja komean pauhun rinnalla olisi voinut kuulla taiteilijoilta syvällisempääkin antia. Mutta pääasia oli, että Lapuan urut ovat esillä koko soinnillisessa monipuolisuudessaan, ja urkuohjelmiston monet mahdollisuudet tulivat todistettua.
Harri Kuusisaari
