Kansallisoopperan syyskauden aloitus oli hukkua ulkomusiikillisten asioiden painolastiin, kun aluehallintoviraston määräämien yleisörajoitusten toteutus lohkoineen, vessassa käynteineen ja ensi-illassa pistäytyneine poliiseineen vei huomion itse taiteenteolta. Sääli, sillä Hannu Linnun aloitus talon ylikapellimestarina ja Cavalleria rusticana / Pajatso -oopperatandemin hieno tuotanto olisivat normaalioloissa riittäneet tapaukseksi sinänsä.
Aloitetaan Hannu Linnusta. Heti Cavalleria rusticanan alussa kiinnitti huomiota vuolas sointi, jossa oli pakahduttavuutta mutta myös tarkasti muotoiltuja yksityiskohtia, jotka nostavat Mascagnin partituurin yli melodramaattisen vollotuksen. Esimerkiksi Turiddun aarian (Mamma quel vino é generoso) alku, jossa jousten kiihkeät tremolot virtaavat kuin humalan ja kuolemanpelon täyttämä veri päähenkilön päässä. Vastaavia kohtia saattoi poimiaPajatsosta – kuten Lolan aarian (Stridono lassu) vapauden unelmia symboloivat, villisti visertävät lintuaiheet.
Niin hienoa työtä kuin Patrick Fournillier tekikin takavuosina päävierailijana, Kansallisoopperalta on pitkään puuttunut sellainen ylikapellimestari, joka todella ottaisi orkesterin haltuunsa. Esa-Pekka Salosen taiteellisen partnerin diili kun jäi Ringin lykkäysten vuoksi laihanlaiseksi. Toivottavasti Linnussa on nyt sellainen isähahmo, jota orkesteri on kaivannut.
Veristinen intohimo virtasi Cav-Pag -esityksessä katsomoon suorasukaisesti, paikoin – etenkin kuoron osalta – jopa turhan raa’asti, mihin syynä oli varmaankin myös katsomon tyhjyys. Yleisöä sai olla alle neljännes salin paikkamäärästä, ja avara sijoittelu teki akustiikasta kovemman. Pyörönäyttämön vaihtuvat seinämät toivat lavaa lähemmäksi yleisöä, mikä auttoi laulajia projisoimaan ääntään yli orkesterin.
Kahta oopperaa ei alun perin ollut tarkoitettu yhdessä esitettäviksi, mutta kun historia on ne joka tapauksessa naittanut, niin oli järkeenkäypää liittää ne tiiviimmin yhteen myös tarinan tasolla.
Damiano Michieletton ohjaama erinomainen tuotanto oli lainattu Lontoon Royal Operasta. Sen perusidea on niinkin yksinkertainen kuin että Pajatson näytelmä näytelmässä esitetään Cavalleria rusticanan miljöössä ja sen kyläihmisille.
Yleisö huomaa sen siinä vaiheessa, kun Pajatson julisteita liimaillaan Cavalleria rusticanan kylällä, ja intermezzon aikana sen petolliset rakastavaiset Nedda ja Silvio käyvät pussaamassa lavalla. Mitään tulkinnallista vallankumousta idea ei tarjoa mutta toki korostaa teosten samankaltaisuutta ja antaa tilaisuuden peilata kahta mustasukkaisuusdraamaa toistensa kautta.
Eduardo Aladrenin Turiddu voittaa atleetin kädenväännössä. Cavalleria rusticanassa kylän ihmisen elämä tulee esiin realistisesti. @Ilkka Saastamoinen
Tällä kertaa Michieletto on jättänyt modernisoinnit sikseen ja tyytynyt ohjaamaan teokset realistiseen tyyliin jossain 1950-luvun Italian maaseudulla. Sehän sopii, sillä näissä teoksissa ei ole mitään irreaalista tai käsitteellistä, vaan tavallisten ihmisten elämä ja suorasukaisesti kohti katsojaa jysähtävä tunteiden voima ovat kaiken perusta.
Niina Keitel oli mehevä-ääninen ja raastavasti tunteva Cavalleria rusticanan Santuzza. Hänestä on tullut varmaotteinen dramaattisten mezzoroolien tulkki. Eduardo Aladren oli hänen petollisena Turiddu-sulhasenaan karskilla intohimolla kajautteleva jätkä ja Johanna Lehesvuori aistillinen Lola.
Tuotannon voima ei ole vain solisteissa vaan myös kuorossa ja statisteissa, joille ohjaaja on antanut kadunvoimaa pursuavan roolin. Cavalleria rusticanan tapahtumapaikkana on leipomo, ja uskonnollinen pääsiäisnäytelmä antaa raadolliselle tarinalle kohottavan kontrastin.
Pajatsossa kyläläiset ryntäävät komediaseurueen esitykseen niin kuin kyseessä olisi jonkun rock-tähden konsertti. Jännitys on käsin kosketeltavaa, ja Paolo Fantinin lavastus vaihtelee sopivasti näkökulmia kulissien takaa ja teatterista.
Mika Pohjonen ei ole Pajatsona niinkään näyttelijän taidoillaan vakuuttava komediatähti vaan pikemmin rujo kehäkettu. Privaattielämän ja maskiroolin välistä ristiriitaa olisi voinut valottaa monitasoisemminkin, mutta Pohjosen laulun komea kalske kuitenkin vakuuttaa.
Marjukka Tepponen on elämänhaluinen Nedda, joka pyristelee kohti todellista rakkautta. Tepposen sopraano on saanut lisää tummia sävyjä, ja hän ilmaisee ristiriitoja koskettavasti. Àngel Òdena, Cavalleria rusticananmafiosomainen Alfio, palaa Pajatsoon Tonion roolissa ja tekee hänestä rouheine baritoniäänineen yhtä vastenmielisen hahmon. Nuori puolalainen Simon Mechlinski on Silviona mies paikallaan. Suomessa tosin olisi omiakin baritoneja tällaisiin pienempiin rooleihin.
Harri Kuusisaari
