Kansallisooppera järjestää satunnaisesti konsertteja lavallaan, mutta mielestäni tätä toimintaa tulisi aktivoida huomattavasti ja tehdä konserteista säännöllisiä. Siten yleisökin oppisi niihin tulemaan. Oopperaorkesterin täytyy päästä useammin ulos montusta, muuten se ei kehity. Samalla talo voisi kantaa kortensa liedkonserttien ja tähtiresitaalien järjestämiseen.
Tämän syksyn suurin konserttisatsaus kuultiin keskiviikkona, kun oopperan väki esitti Straussin Elektraan perustuvan orkesterisovituksen ja Stravinskyn oopperaoratorion Oidupus Rex. Viimeksi mainittu sopi hyvin Esa-Pekka Salosen muutama vuosi sitten johtaman Stravinskyn Perseponen jatkeeksi, ja sarjan soisi jatkuvan tiiviimpänä.
Konserttiversiot – ehkä viitteellisesti ohjatut – olisivat hyvä tapa tuoda esiin myös sellaista harvinaisempaa oopperaohjelmistoa, jota ei kannata viedä näyttämötuotantoon asti.
Maailmalla concertante-ajatus on keskeinen osa monien oopperatalojen politiikkaa. Esimerkiksi Deutsche Oper Berlin on suorastaan profiloitunut niillä ja saanut niihin houkutuslinnuiksi Anna Netrebkon kaltaisia tähtiä. Pidempiin tuotantoihin he ovat monille liian kalliita. Theater an der Wien on konserttiesityksiensä ansiosta eniten barokkioopperaa esittävä talo maailmassa.
Suomen Kansallisoopperan ohjelmistossa on paljon aukkoja, etenkin barokkioopperan, ranskalaisen ohjelmiston ja ulkomaisten nykyoopperoiden suhteen, eikä suomalaistenkaan teosten – uusien ja vanhojen – vaalimisesta ole huolehdittu niin kuin taloin nimi velvoittaisi.
Jos niiden myyntivoima pelottaa ennakkoon, niin concertante olisi turvallisempi vaihtoehto kuin koko tuotantokoneiston valjastaminen. Ihmettelisin, ellei oopperan tulevalla ylikapellimestarilla Hannu Linnulla olisi jo suunnitelmia orkesterin monipuolisemmaksi esiin tuomiseksi.
Keskiviikkoiseen konserttiin oli saatu kapellimestariksi norjalainen Eivind Gullberg Jensen. Hänen rytmisesti energinen ja jäntevä johtamisensa tuotti hyvää jälkeä etenkin Oidipus Rexissä. Teos on uusklassisesti etäännytetty versio Sofokleen tragediasta, ja se vaappuu jännittävällä tavalla kohtaloihin eläytymisen, jylhän ritualisoinnin ja ambivalentin etäisyyden oton välillä.
Vahvistettu Kansallisoopperan mieskuoro lauloi jykevästi, joskus vähän huutamisen rajoilla käyden, ja orkesteri oli notkeasti mukana teoksen oikukkaissa rytmeissä ja vaihtelevissa tyyleissä. Vasket soittivat iskuvoimaisesti, ja klarinettien virtuoosinen uikutus ja luikertelu kertoi asioiden todellista tilaa Iokasten sadatellessa oraakkelien petollisuutta.
Iokasten roolissa oli muhevaääninen ja karismaattinen Ekaterina Gubanova, jota olisi mieluusti kuullut enemmänkin. Thomas Mohr eläytyi Oidupuksen tragediaan vereslihaisella laululla, yrittäen viimeiseen sakka rimpuilla kohtalon kouraa vastaan, ja Michael Krausin Kreon, Jussi Myllyksen paimen ja Jyrki Korhosen Teiresias toivat erilaiset näkökulmansa tapahtumiin. Timo Torikka johdatteli tarinaan kertojan roolissa enemmän joviaalisti kuin ritualistisesti.
Elektran orkesterisovituksesta ovat vastanneet kapellimestari Manfred Honeck ja säveltäjä Tomas Ille. Sovitus keskittyy synkeiden voimien ja lyyrisen hurmion välisen jännitteen esiin tuomiseen. Paljon draaman tapahtumia jää sivuun, mutta ainakin säveltäjän hieno orkesterinkäyttö tulee esiin. Eivind Gullberg Jensen johti asiallisesti, mutta ei voinut kuin haikailla Esa-Pekka Salosen muutaman vuoden takaista koko Elektraa.
Harri Kuusisaari
