The Cleveland Orchestra Helsingin juhlaviikoilla Musiikkitalossa 28.8. Joht. Franz Welser-Möst, sol. Vikingur Olafsson, piano.
Oli jo aikakin saada maailmankuulu Cleveland Orchestra Suomeen. Tähänkään asti ei ole tarvinnut matkustaa Ohioon asti sointi-ihmettä kuullakseen, vaan se konsertoi lähes vuosittain erityisesti Wienissä mutta myös muissa Euroopan musiikkikeskuksissa. Suomi on kummasti jäänyt kiertueista sivuun. Ilman Jane ja Aatos Erkon säätiön rahaa tätäkään vierailua ei olisi saatu aikaiseksi.
Clevelandia pidetään eurooppalaisimpana USA:n orkestereista, ja se tarkoittaa klassista tyyliä, eleganttia fraseerausaistia, hienosyistä sointia ja kulttuuritietoista otetta, jossa ei ole monien muiden amerikkalaisorkesterien turboahdettua muskelien pullistelua. Tämä ei tarkoita, etteikö siitä löydy tarvittaessa myös voimaa.
Musiikkitalossa saattoi alusta alkaen hämmästellä orkesterin soiton organisatorista täydellisyyttä: se on hämmästyttävän yhtenäistä ja pieniin detaljeihin saakka viimeistelyä. Kuin ajaisi luksusautolla, jossa renkaiden kitka maahan ei edes tunnu.
Jousisektion sointi ulottuu hiljaisimmasta, maagisesta väreilystä laveaan hehkuun. Muistan aineettoman pianissimon ikuisesti, kun kuulin orkesteria ensimmäisen kerran Brucknerin kahdeksannessa sinfoniassa Wienissä: voiko tällaista olla olemassakaan? Soinnin laaja skaala ja nyanssiherkkyys kruunasi myös Helsingin Schumann–Tshaikovski -ohjelman.
Puupuhaltajat ovat yksilöllisiä mutta osaavat myös sulautua ainutlaatuisesti. Onneksi oma suosikkini, sooloklarinetisti Afendi Yusuf oli mukana myös Helsingissä. Hänen jokainen äänensä on kuin kultaa. Etiopialaislähtöisenä huippumuusikkona hän on myös rikkonut rodullisia lasikattoja Amerikan orkesterikentällä. Clevelandin vaskien pyöreä sointi on keskieurooppalaista perua, vailla amerikkalaistyylistä aggressiivisuutta.
Franz Welser-Möst on luonut kanssa 22-vuotisen ylikapellimestarikautensa aikana niin kiinteän suhteen orkesteriin, että kapellimestarin ego tuntuu unohtuvan kokonaan, ja musiikki kumpuaa yhteisestä tietoisuudesta. Siinä säveltäjä ja partituurin totuus voittavat.
Musiikkitalon konsertti alkoi Schumannin pianokonsertolla, jossa solistina oli islantilainen Vikingur Olafsson. Hän tuli tunnetuksi vuosi sitten Juhlaviikoilla Bachin Goldberg-muunnelmien persoonallisena tulkkina. Hänen tapansa rakentaa soinnillisia ja tempollisia ääripäitä ja satsata nyansseihin sopi erinomaisesti yhteen orkesterin tyylin kanssa. Herkkä keskinäinen kuuntelu ja dialogi leimasivat esitystä.
Heti konserton alkurepliikeissä Olafsson loi tulkintansa hengen: hän soitti äärimmäisen hiljaa ja pidättelevällä rubatolla, ikään kuin pysähtyen haaveisiinsa. Myöhemmin hän antautui myös impulsiivisten tunteiden vietäväksi. Musiikki virtaili luonnollisesti, ikään kuin tahtiviivoja ei olisikaan. Tässä tuli esiin myös orkesterin ja kapellimestarin joustavuus. He pitivät huolen myös klassisen ryhdikkäistä raameista, joissa pianistilla oli vapaus liitää.
Hidas osa rakentui vieläkin tiiviimmäksi dialogiksi, ja finaalissa Olafsson antoi sijan myös virtuoosiselle briljanssille. Tempovaihtelut olivat kautta konserton melkoisia, mutta kaikki mitä kuultiin, tuntui ainoalta oikealta tässä ja nyt.
Hienoimmat klassikkotulkinnat Franz Welser-Möstin johdolla Cleveland Orchestra on tarjonnut keskieurooppalaisen klassis-romanttisen musiikin parissa. Slaavilainen musiikki ei ole yhä lähellä heidän DNA:taan. Nytkään Tshaikovskin viidennessä sinfoniassa ei kuultu syvimmällä kyntävää slaavilaista paatosta ja melankoliaa. Se ei ehkä saanut tippaa silmään, mutta ainakin minuun tällainen patetian laahuksesta riisuttu versio meni täydestä.
Tshaikovskin kolmen viimeisen sinfonian esitysperinteessä on korostettu säveltäjän kamppailua kohtaloa vastaan, joka viidennessä saa muita voitokkaamman lopputuloksen. Welser-Möst ei ilmeisesti halunnut korostaa tämän kohtalon henkilökohtaisuutta vaan otti universaalimman näkökulman. Teemojen jännitteet oli jäntevästi rakennettu, ja melodiat soivat juovuttavina niin suuren jousiston vedoin kuin puhaltajien huikein sooloin.
Sinfonia oli täynnä elinvoimaa ja tuoreen tuntuisia yksityiskohtia, eikä finaalin voittokulusta puuttunut atleettistakaan otetta. Sen paasaavuus on säveltäjän kynästä, enkä ole ollut kovin liikuttunut siitä verevimmissäkään venäläisesityksissä. Yleisö oli hurmiossa ja odotti turhaan encorea. Ehkä sellainen saadaan torstain toisessa konsertissa.
Harri Kuusisaari
