Joseph Haydnin Luominen-oratorion alku on tunnetuimpia tyhjyyden kuvauksia musiikissa, kun yksinäinen C-sävel saa edustaa olevaisen nollapistettä. Kun kapellimestari Thomas Hengelbröck johti oratorion Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa, heti tämä alku kertoi, mitä on tulossa. Äärimmäisen hiljaiset pianissimot loivat pysähtyneen pimeyden tilan, josta riitasointuiset kaaoksen ainekset nousevat, kunnes kuoro ilmoittaa valon tulleeksi.
Hengelbröck on tunnettu periodihenkisen soiton taitavana soveltajana sinfoniaorkestereille, ja vaikka HKO ei olekaan kovin tottunut tällaiseen tyyliin, se mukautui siihen vaivatta. Jousisointi oli suurimmaksi osaksi vailla vibratoa, mikä tuotti korvia puhdistavan kokemuksen. Karakterisointi ja dynamiikka olivat huipputarkkoja, fraseerauksessa jokainen jousenveto ja puhallus oli kuin puherepliikki. Tämän ansiosta Haydnin verraton sävelmaalailu heräsi eloon juuri niin kuin luomiskertomuksen ihmeet edellyttävätkin.
Oli sattuma, että Händelin Messias-oratorio kuultiin Musiikkitalossa Fibon ja Helsingin kamarikuoron voimin juuri ennen HKO:n ja Musiikkitalon kuoron Luomista. Haydn sai Lontoossa paljon vaikutteita Händeliltä. Se kuuluu erityisesti kuorokohtauksissa, joiden hengellinen into ja kontrapunkti kumartavat barokin suuntaan.
Ehtaa Haydnia taas on huumori, joka saa huipentumansa eri eläinten karakteristisissa luonnehdinnoissa: lintujen livertelyä, leijonien karjahteluja, tiikerin hyppyjä, hevosten hirnuntaa jne. Hengelbröck poimi niitä kuin kuvakirjan sivuja. Tämän hauskemmaksi raamatullinen aihe ei voi muuttua!
Solistisuuksista erityisesti enkeli Gabrielin virtuoosiset koloratuurit kertovat, miten Haydn sai vaikutteita myös Porporalta ja muusta napolilaisesta oopperasta. Aatami ja Eeva laulavat duettoa kansantanssin tahtiin. Joskus musiikissa on myös tulevaisuuteen viittavia sävyjä: Raphaelin repliikit tuntuvat avaavan tietä jo saksalaiseen romantiikkaan asti.
Kaikki tämä monikerroksisuus tuli esiin Hengelbröckin selkeästi jäsennellyn, terävästi detaljoidun ja rytmisesti eloisan johtamisen keioin, ja Helsingin kaupunginorkesteri vastasi kapellimestarin kutsuun värikkäällä soitolla. Hymyn häive tuntui saattavan monia puhallinrepliikkejä. Viimeisen osan alussa huiluryhmä ja enkeli Uriel siirtyivät vastakkaisille parville, mikä loi hienon perspektiivin ihmisten, Aatamin ja Eevan mukaan tulolle.
Haydnin valoisaan lähestymistapaan kuuluu se, että paratiisillisen tarinan vähemmän onnellinen jatko tulee esiin vain Urlielin vihjauksena lopussa: ”Onnellisina te pysyttekin / ellette anna johtaa itseänne harhaan”
Nils Schweckendiek oli valmentanut Musiikkitalon kuoron huolellisesti aina tekstin toteutusta myöten. Laulussa oli pontevuutta ja myös joustavuutta kapellimestarin rivakoille tempoille ja nopeasti vaihtuville nyansseille.
Solistijoukko oli tasokas. Anna Prohaska tulkitsi Garbierlia maagisin vedoin, mutta valitettavasti hänen äänensä jäi akustiikan takia vähän kuulumattomiin. Olisiko laulajat kannattanut sijoittaa siltikin etuosaan sen sijaan, että he ovat orkesterin takana? Michael Nagy lauloi Raphaelin osuudet kultivoidusti ja soinnillista auktoriteettia täynnä. Joskus mieleen tulivat jopa Wagnerin jumalhahmot. Maximillian Schmitt oli kompakteine tenoreineen yhtä hyvä Urielin osassa, ja Johanna Isokoski ja Veikko Vallinoja korostivat Aatamina ja Eevana oratorion lämmintä humaanisuutta.
