Arvio: Musiikkitalo 21.12.: Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu
Radion sinfoniaorkesterin Mahler-sykli alkoi Juhlaviikkojen yhteydessä kahdeksannen esityksellä, kävi läpi sinfoniat nro 1, 3 ja 4 ja päätyi nyt syyskauden päätteeksi kuudenteen sinfoniaan. Jos syksyllä on muutamankin Mahler-konsertin ennättänyt kuulla, yksittäisille teoksille kertyy äkkiä kumuloituvaa lisäpainoa. Tunne on korostunut, jos sinfonia on esitetty ilman väliaikaa konsertin ainoana teoksena – näin myös nyt kuudennen kohdalla. Sinfonian kouraiseva pessimismi saa heti tammikuun puolessavälissä vastaansa toisen sinfonian voitokkaan ylösnousemusvision, ja keväämmällä koetaan jäljellä olevat sinfoniat.
Mikä on ”Traagiseksi” ristityn sinfonian tragedia? Teosta on tavattu ruotia Gustav Mahlerin psyykeä ja elämäntarinaa heijastavana. Vastikään oman tulkintansa sinfoniasta levyttänyt kreikkalainen eksentrikkokapellimestari Teodor Currentzis näkee teoksen antiikin tragedian kaltaisena, yleisinhimillisenä draamana, joka lopussa tarjoaa mustuuden sijaan katharsiksen. Hannu Linnun tulkinnan realistisuus ja vereslihaisuus sai ajattelemaan sinfoniaa myös mahdollisuutena yhteiskunnallisen tietoisuuden ilmaisuun. Nykyihmiselle voi tuntua oleellisemmalta aistia sinfoniassa jotakin ihmiskunnan ja maapallon tragediasta sankarin tuhon sijaan.
Joka tapauksessa Mahler nimenomaan purkaa osiinsa romanttisen sankarin kasvutarinan ja sinfonisen kehittelyn edistysuskon. Finaalin hirvittävät nuijaniskut suistavat orkesterin kriisiin, lyövät siihen syviä haavoja, joita yhä uudelleen tuubasta (Anders Eikefjord Hauge), käyrätorvista tai pasuunoista nouseva päähenkilön luja teema ei pysty sitomaan. Jokaisessa osassa sinfoninen kudos repeilee verisesti: alun itsepintaisesti etenevä marssikulkue polkee sivuteemat alleen, andanten lempeys suistuu hulluuteen ja scherzo jumittaa kuin muistinmenetyksen saanut. Finaalin eeppinen matka ei ole pyramidin rakentamista vaan sen vähittäistä murenemista. Hiipuva päätös ja pysäyttävän lopullinen viimeinen sointu tuntuivat nyt erityisen kauhistuttavilta ja samalla voimaa antavilta.
Radion sinfoniaorkesteri raivasi tiensä sinfonian läpi eletyn elämän lihallisuudella. Linnun suoraviivaisen irtonainen, selkeästi aksentoiva ote viesti raivoa, illuusioiden katoamista, pettymystä ja toivottomuudessakin kytevää päättäväisyyttä. Välillä jousten kulmikkuus vaivasi, etenkin kun istumapaikkani oli hyvin edessä, kun taas esimerkiksi ensimmäisen osan huipennuksessa oli hiuksianostattavaa todentuntuisuutta ja vimmaisaa pelottavuutta. Puhallinsoolot Jukka Harjun käyrätorvesta Sanna Niemikunnaksen englannintorveen olivat tunteikkaasti paneutuneita.
Lintu toi esiin jännitteen vääjäämättömästi etenevän kohtalon ja viipyilevän valon tai nostalgisen pysähtyneisyyden välillä. Säälimättömyys ja armollisuus toteutuivat selkeästi erilaisina musiikillisina tekstuureina. Kokonaisuutta hallitsi jäntevä, draamallinen liike, jolloin lehmänkellojen ja celestan säestämän uninäyn tai hitaan osan leijuvuuden rauha vahvistuivat. Andanten pilvenpehmeät melodialinjat muovautuivat suloisesti venyen, ja scherzon fragmentaariset, kuin keskeneräiseksi jääneet aikeet jäsentyivät napakasti. Finaaliin rakennettiin kärsivällisesti inhimillistä, yksityiskohtaista tarinallisuutta. Kohtalon myrsky ja eri puolille reuhtova sisäinen kamppailu kohosivat elinvoimaiseksi ja raadolliseksi näytelmäksi, jonka rajuudessa RSO oli elementissään.
Auli Särkiö-Pitkänen
LUE MYÖS:
Mahlerin kahdeksannen sinfonian arvio
