Arvio: Radion sinfoniaorkesteri 27.3.2019 Musiikkitalossa. Mahler: Sinfonia nro 7 e-molli. Sakari Oramo, kapellimestari.
Radion sinfoniaorkesterin Gustav Mahler –sarja jatkui keskiviikkona säveltäjän seitsemännellä sinfonialla. Sitä on Mahlerin sinfonioista esitetty vähiten, ja sen vastaanotto oli omana aikanaan lähinnä viileää. Sakari Oramo oli valjastettu tulkitsemaan tätä altavastaajaa, joka saamastaan epäselvyyden maineesta huolimatta ei ainoastaan paljastanut monitahoista musiikkia, vaan kenties myös välähdyksen omasta tarkoituksestaan ja filosofiastaan – sekä peilin itse ihmiselon pohjimmaisuuksiin.
Avausosan ensisoinnut – kolme hidasta, tummasävyistä jousten vetoa – loivat surumarssin kaltaisen ilmapiirin, jonka yllä Darren Acostan tenoritorvisoolo liisi elämänvoimaisempana vastakkainasetteluna. Tumma tunnelma ei kuitenkaan pitänyt osaa otteessaan, vaan väistyi (käväistäkseen myöhemmin uudestaan pinnalla) teemojen ja tunnelmien pulputessa toistensa perään nopeiden vaihtojen, hienovaraisten siirtymien ja omintakeisen orkestraation kera. Oramo toimi upeana oppaana tähän tunteiden labyrinttiin, avaten orkesterin ja kuulijan eläytymiselle ja heittäytymiselle. Sointiin oli saatu ripaus tavallista enemmän keskieurooppalaista rehevyyttä.
Toisen osan salaperäinen ”yömusiikki” ei kuulostanut niinkään ohjelmalehtisen mainitsemalta ”lapsekkaalta optimismilta” kuin rönsyilevältä, keijumaiselta mystiikalta, johon kannattaa sen lumovoimasta huolimatta suhtautua varauksella, sillä on vaikea sanoa, kenen puolella se on. Kulkueen kaltaisesti etenevä osa mainioine puupuhallin- ja käyrätorvisooloineen sekä lehmänkelloineen oli unenomaista virtaa. Keskimmäinen osa, scherzo, oli epäkeskoisten staccatojen ja naksautusten aloittama absurdi valssi, jossa leijui ilmassa jatkuva epävarmuus säädyllisen kulissin alla, kuin kaiken pitäisi näyttää hyvältä, mutta romahdus voi saapua milloin tahansa ja valppaana täytyy olla.
Symmetrisessä rakenteessa neljäs osa oli jälleen nimetty yömusiikiksi, tällä kertaa Andante amoroso –esitysohjeella. Mandoliinilla ja kitaralla maustettujen nättien ja naiivien, jopa satiiristen tunnelmien takaa kuitenkin kurkki jotain outoa – kuin näiden vastakohtaisten tunnelmien suhteet olisi käännetty päälaelleen toisesta osasta. Tiettyä itsetietoista silmäniskua oli havaittavissa, kun karaktäärit seurasivat toisiaan välillä kuin veitsellä leikaten. Finaalin triumfi – jota useat musiikkitieteilijät ovat pitäneet liioiteltunakin – tuntui ristiriitaiselta aiempiin osiin verrattuna, ja samaan aikaan kuitenkin aurinkoisen tyydyttävältä. Orkesterin pakka pysyi hienosti kasassa 80-minuuttisessa järkäleessä, ja Oramon otteessa se soi niin sointuisasti, leikkisästi kuin herkästikin.
Teos on askarruttanut ennen kaikkea muodollaan, joka on romantiikan loppupuoliskon ja sinfonioiden viitekehyksessä epäjohdonmukainen ja sekava, eikä tarjoa ”aitoa” kehiteltyä katharsista suuntaan tai toiseen. Mutta tarjoaako elämäkään? Ihmisellä on kaipuu myyttisten tarinoiden, koherenssin, platonisten ideoiden ja arkkityyppien pariin, jotka tarjoavat mielikuvan tarkoituksenmukaisuudesta keskellä elämän sattumanvaraisuutta ja epäjärjestelmällisyyttä. Mahler oli astunut moderniin aikaan: samalla tavoin kuin kirjailijat alkoivat irrottautua klassisesta kerronta- ja juonirakenteesta ja psykoanalyysi alkoi saada jalansijaa, on myös seitsemäs sinfonia kuin ihmiselämä itse: viiden vuoden päästä saattaa olla aivan muualla kuin nyt visioi, ajatukset harhailevat päivittäin absurdeissa tai sopimattoman kaltaisissa tajunnanvirroissa, yllätyskäänteiden mahdollisuus leijuu jatkuvasti ilmassa ja hyvinkin vastakohtaiset asiat saattavat kyetä elämään konsonanssissa mielen sisällä ja toiminnassa. Yhdessä asiassa kirkasotsainen ja suoraselkäinen voi olla toisella elämänalueellaan täysi ihmisraunio, ja lapsellisen huumorin purkausta voi heti seurata syvä, herkkä ja haavoittuvainen introspektio. Mahlerin seitsemännen sinfonian aiheiden runsaus, niiden ristiveto, odottamattomuus, yllätyksellisyys ja ajoittainen banaalius on kaikkea tätä: se on elämää, joka ennustamattomuudessaan sisältää kuitenkin olon jonkinasteisesta kärryillä pysymisestä. Joko tällaiseen sekamelskaan samaistuu, hyväksyen sen, ettei tarvitsekaan tajuta tai tietää, tai sen torjuu. Niitä kuuluisampia sinfonioita voimakkaammin jakaa seitsemäs mielipiteet – ja näin asian kuuluukin olla.
Santeri Kaipiainen
