Arvio: Tapiola Sinfonietta, Kamarimusiikkia 4. Marzi Nyman, piano, laulu ja sävellykset, Sari Deshayes, Salla Mertsalo, viulu, Pasi Kauppinen, alttoviulu, Janne Aalto, sello, Heljä Räty, huilu, Marja Talka, oboe, Asko Heiskanen, klarinetti, Jaakko Luoma, fagotti. Suora lähetys, Louhisali 14.4.2020.
Suomalaiset orkesterit ovat urakalla polkaisseet käyntiin kamarimusiikkilähetyksiä kevään edetessä, ja espoolainen Tapiola Sinfonietta oli jo maaliskuun puolella yksi nopeimmista. Tänään lähetetyssä Kamarimusiikkia 4 -iltapäiväkonsertissa valokeilaan pääsi yksi orkesterin taiteellisista partnereista, multi-instrumentalisti Marzi Nyman, joka toimi konsertissa säveltäjän, solistin ja johtajan ominaisuudessa.
Konsertin avannut Pour: Iiro oli pianolle ja jousikvartetille sävelletty kolmiosainen kunnianosoitus kollega Iiro Rantalalle, ja Nyman asettui itse pianon ääreen. Sekä Rantala että Nyman sukeltelevat mieluusti klassisen, jazzin, viihdemusiikin sun muiden seassa, ja tämä kuului myös Pour: Iiron poukkoilevassa kavalkadissa. Kitaristiksi useimmiten mielletty Nyman on kuitenkin lähes tasavahva myös pianistina, ja ”sivusoittimeksi” taito on enemmän kuin erinomainen. Soitto oli virtaavaa ja huoletonta, ja konserttopianistin hypernyanssien puutteet paikkautuivat runsaalla svengillä ja improvisointitaidolla. Tapiola Sinfoniettan muusikoiden kvartetti jäi statistin asemaan Marzi-show’n valokeilan ulkosyrjälle.
Humoristinen, muun muassa ”neljättä seinää rikkonut” teos syöksyi usein minuutinkin sisällä jousten klassisista tremoloista musiikkiteatterillisiin affekteihin ja sieltä 1930-luvun stride-pianon tunnelmiin Fats Waller -tyyliin. Eleellisesti viitattiin myös muun muassa niin Tšaikovskiin, Griegiin, Piazzollaan kuin Jaco Pastoriukseenkin, aivan kuin kyseessä olisi ähkyntäyteinen potpuri kuin Nymanin entisellä Hemma Beast -yhtyeellä konsanaan. Meno rauhoittui vasta viimeisessä, hitaammassa (ja melkoisen sentimentaalisessa) osassa, joka toi mieleen Nymanin uusimman soololevyn suvannot.
Toisena numerona kuultiin reilun kymmenminuuttinen Rotten Rhapsody laululle ja puhallinkvintetille, mikä on osoitus Nymanin ennakkoluulottomuudesta erilaisten klassikkokamarikokoonpanojen suhteen. Tällä kertaa Nyman toimi laulajana ja kvintetin kapellimestarina, eläytyen teokseen teatterihenkeen. Osuus tarjosi tyyliltään leikkisiä vapauksia chansonnier-henkeen, ja Nyman pääsi esittelemään moniulotteista heittäytymis- ja eläytymiskykyään laulajana, vaikka liidaus hetkittäin veikin laulun intensiteettiä ja englanninkielisen tekstin ääntämyksen puutteet häiritsivät. Näpsäkästi puhallinkvintetin tehoja hyödyntänyt teos poukkoili jossain kabareen, taidepopin ja nykymusiikin välimaastossa lähes samalla rivakkuudella kuin konsertin ensimmäinenkin, eli kenties hieman liiankin turboahdetusti: jos Nyman olisi kestollisesti venyttänyt ideoita hieman, olisi Rotten Rhapsodyn polveileviin maisemiin ehtinyt sukeltaa syvemmin.
