Jacques Offenbachin Hoffmannin kertomukset on hajanainen kokonaisuus ja jäi vielä tekijältään kesken. Se vaatii normaaliakin enemmän esittäjiltä luovaa otetta, mikä sopii teoksen teemaan, taiteilijan itsensä etsimiseen.
Runoilija Hoffmann kertoo oopperassa kapakkaseurueelle kolme epäonnista rakkaustarinaansa. Erilaiset naishahmot kuvaavat samalla runoilijan omaa kehitystä: alussa hän ihastuu naiivisti mekaaniseen nukkeen Olympiaan ja sitten epätoivoisesti sairaaseen laulajatyttöön Antoniaan, kunnes lopussa hän vajoaa narsismiin ja haluaa kurtisaani Giuliettalta vain tyydytystä omistushalulleen – kadottaakseen vain identiteettinsä.
Vanhan operettisäveltäjän hymy hyytyy apeassa lopussa. Runoilija huomaa liian myöhään, että ihastusten piirteet yhdistyvät laulajatar Stellassa, jota hän jo on ollut odottamassa mutta ei huomaa tätä. Hoffmann jää pelin menettäneenä kapakkaansa.
Tarinassa kulkevat koko ajan mukana runoilijaa tukeva muusa ja jokaisen vastoinkäymisen takapiruna oleva demonihahmo ilmentävät vastakohtaisia suhtautumisia taiteeseen: sitä rakastavaa ja toisaalta kyynisesti hyväksikäyttävää.
Hoffmann on innoittanut ohjaajia toinen toistaan mielikuvituksellisempiin tulkintoihin. Dekadenssi on niissä useimmissa läsnä – Berliinin Komische Operissa runoilijasta tulee juoppo ja Stefan Herheimin eri taloja kiertäneessä tuotannossa (kts Rondo 7/2017) skitsofreenikko.
Johannes Erahthin Dersdenin Semper-oopperaan tekemä versio ei tee poikkeusta. Kansallisoopperan vuokraama tuotanto tarjoaa visuaalisuudessa yltäkylläisyydessään ja monitasoisessa psykoanalyyttisyydessään paljon pureksittavaa.
Taidetta taiteesta -teema tulee selville jo heti alussa, sillä Heike Scheelen suunnittelema näyttämökuva peilaa katsojan eteen Kansallisoopperan auditorion (Dresdenissä se oli tietenkin sikäläinen oopperatalo). Yleisö sulautuu siis osaksi esitystä.
Lavastaja rakentaa näyttämön tasoja läpikuultavalla verholla. Asiat lomittuvat kaleidoskooppimaisesti erilaisten peilailujen, harhojen, perspektiivivaihdosten ja projektioiden avulla. Myös parven päädyt otetaan toimintaan mukaan.
Ohjaaja kehittelee kolmesta naisesta samanlaisen valkoiseen hää- tai balettipukuun pukeutuneen ideaaliolennon. Olympiasta tulee balettitanssija, Antoniasta säihkyvä diiva ja Giuliettasta Las Vegasin baarityttö.
Tekijöillä tuntuu olevan jonkinlainen balettifetismi: myös monet miehet kussakin näytöksessä pukeutuvat tyllihameisiin, ja ylhäällä ikkunassa loistavat salaperäiset balettikengät, jota joku aina pysähtyy tuijottamaan. Ehkä ne kuvastavat taiteen idealismia.
Mustavalkoiset elokuvaprojektiot liittävät Antonian blondeihin Hollywood-tähtiin, jota juonikas mies vokottelee, ja Olympian ihmeitä hämmästelevä joukko on kuin auringonpimennystä katsomaan tulleita hihhuleita. Viimeisen näytöksen aavemainen, mustiin pukeutunut väki luo surrealistisen tunnelman.
Lopussa flyygeli saakin toimittaa ruumisarkun virkaa, ja Hoffmann kirjoittaa hieroglyfinsä muusan paljaaseen selkään. Hän onkin tässä se, joka joutuu uhrautumaan.
Hahmojen runsaus tekee alkupuolella sekavan vaikutelman, mutta esitys tiivistyy näytös näytökseltä, ja loppu on koskettava: kaikki neljä naista tulevat esiin pimeältä näyttämöltä, kaksi heistä ylös sillalle nostettuna, ja laulavat kuoron kanssa kauniin oodin taiteelle.
Miehitys oli tasokas. Dominik Sutowicz tulkitsee Hoffmannin unelmia hienoin ohentein kuin Jonas Kaufmann ikään, ja toisaalla hän ilmaisee roisisti ryvettynyttä taiteilijaparkaa. Vivahteikas esitys, joka saa elämää usein ulkopuoliseksi ruikuttajaksi jäävään hahmoon.
Jenny Carstedt on empaattisesti läsnä muusana, ja mezzosopraano soi tyylikkäästi. Rosio Pérez on normaalia elävämpi Olympia-nukke, ei niin mekaaninen kuin usein näkee, mutta koloratuurit helähtävät onton kellomaisesti niin kuin pitääkin. Helena Juntunen koskettaa todentuntuisena Antoniana ja Measha Bruggergosmanin Giulietta henkii glamouria.
Franco Pomponi saa tarvittavaa mustanpuhuvuutta neljään Mefisto-hahmoonsa, ja Dan Karlström muuntautuu taidokkaasti niinikään neljään palvelijarooliin. Kapellimestari Patrick Fourmiller sai musiikkiin oikeaa keveyden ja romantiikan yhdistelmää.
Harri Kuusisaari
