Tuusulanjärven kulttuurimaisemassa käynnissä olevan Meidän Festivaalin tiistain päiväteema oli Liike. Ohjelman perusteella se tarkoitti sekä paikalleen jämähtämisen välttämistä, uudelle avautumista, jotain ihmisen mielellekin välttämätöntä ja olennaista sekä toki myös ilmastonmuutoskatsannossa usein jotain päästöjä aiheuttavaa toimintaa.
Iltapäiväkonsertissa Lentomatka jalat maassa ainakin saatiin hiilijalanjäljeltään tavanomaista vähäpäästöisempi lentoelämys*, kun osana ohjelmaa valkokankaalle heijastettiin sekä reaaliaikaista että nauhoitettua videokuvaa Kallio-Kuninkalan yllä pörräävästä lennokista. J. S. Bachin G-duurisonaatti gamballe ja continuolle – tässä tapauksessa sellisti Petja Kainulaisen ja harmonikansoittaja Niko Kumpuvaaran tulkitsemana – oli tasapainoista lentomusiikkia ja polyfonian kuljetus soljuvaa, ainakin silloin kun kuulijan keskittyminen ei ollut droonin lintuperspektiivissä. Toisaalta Bach on loistavaa musiikkia lähes minkä vain taustalle.
Ilmakuvaa edeltäneessä Arvo Pärtin Fratresissa tunnelma oli selloarpeggioiden lentävästä vauhdista huolimatta yllättävän painava ja intensiivinen. Kainulainen kuuluu festivaalin taiteellisesta johdosta vastaavaan Kamus-kvartettiin ja saattaa olla yhtyetoveriensa tapaan hieman ylityöllistetty tällä viikolla, sillä haastavan sellostemman sointipuhtaus oli harmillisesti hakusessa. Pehr Henrik Nordgrenin Distance – Dreamsissa sello oli jo laulavampi ja läsnäolevampi. Igor Stravinskyn Suite Italienne oli sello-harmonikkaversiona rempseän maalaismainen. Konsertin päättänyt Pärtin Spiegel im Spiegel soi ihan hyvin, mutta selkeääkin selkeämpi pehmeä toisteisuus alkoi myös käydä pitemmän päälle tylsäksi.
Teema jatkui illalla Järvenpään Seurantalolla nimikkeellä Liikuttava. Ensimmäisenä kuultu Riikka Talvitien kantaesitys Transferre keskittyi nimenomaan psykodynaamisempaan liikkeeseen, nimittäin transferenssiin eli tunteidensiirtoon. Eriikka Maalismaan ja Terhi Paldaniuksen soittamille kahdelle viululle sekä elektroniikalle (ja yleisölle, jolta äänitettiin teoksen alussa kolme ”siirtymäreaktiota”) sävelletty teos oli sanattoman viestinnän neliosainen metamorfoosi, joka alkoi imitoinnilla ja tietynlaisella kisailulla, viulistien kuitenkin pitäessä myös yhtä selkä selkää vasten. Teatterielementti tilassa liikkumisineen syvensi teoksen kommunikatiivisuutta, kun kepeys vaihtui kateuteen ja epäreiluuden tuntuun, siitä pelkoon ja akuuttiin kiireeseen, josta jälleen lomituttiin yhteen – pienin uusin nujakan siemenin? Maalismaa ja Paldanius olivat kuin leikkivät sisaret teoksessa, josta voisi hyvinkin tulla nykymusiikkifestivaalien hitinpoikanen.
Andrea Tarrodin Mountain Song klarinetille ja harmonikalle oli lyhyt, jännä ja omalla tavallaan ujohko teos, joka lähti varovaisesti Veera Myllyniemen ylipuhaltamasta trillistä ja Kumpuvaaran tyhjän palkeen pihinästä. Hengityksen kaltaisista aalloista nousivat varovasti asteikot kuin jonnekin kivuten, kunnes yhtäkkiä teos puhkesi lyhyeen kieroon rytmikkääseen koraaliin, vain painuen takaisin vähäeleisempään puhalteluun. Tätä vuori-ilman oikukasta tuulahdusta seurasi Talvitien ja Sitran asiantuntijan Vesa-Matti Lahden keskustelu siitä, miten vähentää asiantuntijatyöhön kuuluvaa matkustamista ja voiko lentoja ja materiaa vaativia elämyksiä tai toimintoja korvata lähiympäristön yhteisöllisellä ja aineettomalla, kuten konserteilla, kun ihmiskunnan tulee korvata viime vuosisadan ”kiihdytys” yhteisellä ”jarrutuksella”.
Ilmaston lämpenemisessä muuntuvat myös vuodenajat, ja tässä tapauksessa vuosisatojen ja kulttuurien välisenä linkkinä ja liikuttajana toimivat Antonio Vivaldin kuuluisat moiset. Esityksen veturina toimi viulusolisti ja Meidän festivaalin edellinen taiteellinen johtaja Pekka Kuusisto, josta pystyi aistimaan ”kotiinpaluun” riemun. Kuusisto painotti stand up -komiikkaa lähennellessä hulvattomassa alkujuontonsa verbaali-ilottelussa teoksen ohjelmallisuutta, viihdyttävyyttä ja (jopa kesäteatterimaista, toim. huom.) maanläheisyyttä. Kuusiston, continuotonttia hoitaneen Kumpuvaaran, Kamus-kvartetin ja norjalaisbasisti Knut Erik Sundquistin versio oli räiskyvä ja hulvaton, mutta laadusta tinkimättä: soolot lähtivät aivan lapasesta, osien ohjelmallinen tulkinta oli täynnä burleskista liioittelua (Syksyn elonkorjuu-ryyppäjäiset tai Kevään koiran haukunta) ja tietty maalaismainen, kansanmusiikillinen, täysin epäsalongillinen aura oli alusta loppuun läsnä yllättävänä, riemastuttavana, hymyilyttävänä ja sydäntä sulattavana elementtinä. Koko osallistujakatras heittäytyi hommaan täysin – eikä muulla tavalla vastaavaa vaikutusta olisikaan voitu saada aikaan. Kuusisto tilkitsi osien välit kansanmusiikkiduetoilla Sundquistin kanssa: välillä hän imitoi uskottavasti muun muassa epävireistä säkkipilliä, välillä siirryttiin skandinaavisen menuetin ja polskan riemuisan kaihoisaan kauneuteen, ja välillä oli tunnistettavissa Kaikki linnut laulelevat –kansansävelmä. Tämän kaiken lomassa Kuusisto soitti kirjoitetut osuudet säkenöivällä virtuositeetilla kuin ohimennen. Vuodenajat oli fantastinen kliseiden ja haukotusten pölyjä turpaan vetänyt korjausliike ja uudelleentulkinta, jota toivoisi vielä tuollaisena versiona esitettävän monta monituista kertaa.
Illan viimeistä konserttia ei arvioitu aikataulullisista syistä.
Santeri Kaipiainen
*Ellei lasketa henkilöautoja käyttänyttä osaa yleisöstä.
