Reportaasi Hiljaisuus-festivaalilta 8.–11.6.2023.
Taidefestivaalit tuppaavat kesällä vaihtamaan maisemaansa kaupunkien sykkeestä pienille paikkakunnille. Yksi pääsyistä lienee lomakausi, jolloin suuri osa Suomesta purkautuu muutenkin mökkeilemään ja sukuloimaan, ja kulttuuritapahtuman on helppo asettua osaksi lomailuseudun ohjelmaa.
Toinen yleinen syy lienee kotiseuturakkaus. Kenties festivaalin perustaja on ollut kotoisin pitäjästä, tai maakuntaan tavalla tai toisella liittyviä taiteilijoita saadaan helposti mukaan. Mukana saattaa olla ripaus ajatusta tuoda esitystaidetta seudulle, jossa sitä harvoin ammattilaisvoimin voi kokea.
Kolmas, harvemmin puhuttu mutta sitä useamman kokema syy, on kuplautuminen. Ei keskustelupalstojen ja sosiaalisen median polarisoituminen, vaan se ilmiö, kun usean päivän aikana festivaalin tapahtumissa, majoituksissa, ruokapaikoilla, baaritiskillä ja vesistöjen rannoilla kohtaavat yhä uudelleen samat naamat. Päivärytmi rakentuu esitysten ympärille ja muu maailma unohtuu hetkellisesti, korkeintaan viestipiippauksilla olemassaolostaan muistutellen.
Noin 240 asukkaan Kaukosen kylässä Kittilässä kesäkuun alussa järjestettävän Hiljaisuus-festivaalin aikaan ei lomakausi ole vielä kuumimmillaan – eikä Lapissa usein sääkään. Tämän vuoden ohjelman alkaessa torstaina 8. kesäkuuta oli pilvisen päivän ylin lämpötila kahdeksan asteen tienoilla ja yön alin putosi lähelle nollaa.
Silti jo kylänraitti itsessään teki vaikutuksen: yhä käytössä olevaa kyläkoulua vastapäätä olivat Ojanperän suvun tilukset täynnä vanhoja, Lapin sodalta säästyneitä rakennuksia – pirttejä, riihiä, aittoja, navettoja. Puuarkkitehtuuria oli säilynyt aina jykevähirsisistä tuvista hieman modernimpaan työväen- ja urheilutaloon. Pysähtyneen ajankulun illuusiota rikkoi lähinnä autokanta ja teknologia.
”Täytyy äkkiä lähteä kirjautumaan majoitukseen, kun suihkuun pitäisi vielä ennen illan esityksiä ehtiä”, sanon Ojanperän emännälle Armille, jonka pihapiiriin olin juuri pysäköinyt.
”Kuule, käy tuossa meillä. Eteisestä heti vasemmalle ja ensimmäinen ovi”, Ojanperä vastaa minulle, juuri tapaamalleen ihmiselle. Festivaalivieraanvaraisuus saavutti juuri uuden tason.
Sympaattista ja pikkuruista Kaukosta on festivaalin aikaan helppo katsoa vaaleanpunaisin lasein, mutta yhtä tähdellistä on myös, miten paikalliset katsovat monitaiteista, mutta käytännössä sirkukseen ja musiikkiin painottuvaa festivaalia. Avajaisissa on paikalla huomattavan paljon kyläläisiä, ja iltaklubi vetää paikalle väestöä aina kirkonkylältä saakka. Kylän lapsiakin näkyy katsomassa useita esityksiä, mikä on mieltä avartavaa kulttuurikasvatusta parhaimmillaan.
Tämä ei ole itsestäänselvyys: esimerkiksi Viitasaaren Musiikin ajassa tai Sodankylän elokuvajuhlilla monelle paikalliselle kynnys tulla tutkimaan itselle vieraaksi koettua taidetta tuntuu suurelta. Toisaalta, kaukoslaiset lienevät myös tottuneet erilaisiin taiteilijapersooniin, kuten paikkakunnalla lähes koko elämänsä asuneeseen kuvataiteilija Reidar Särestöniemeen (1925–1981) kuin kylällä taidegalleriaansa pitävään, Hiljaisuus-festivaalille alkukipinän antaneeseen Milla Magiaan (oik. Marja-Liisa Nummela). Ojanperän pirtin iltamissa kuullaan myös isäntä-Kallen tuore tangolevytys, joka saa yhtä lailla suuret aplodit kuin ammattimuusikoidenkin esitykset. Läsnä on välitön open stage –tunnelma, jota esimerkiksi kamarimusiikkifestivaaleilla erittäin harvoin kuulee. Gambansoittaja ja festivaalin entinen taiteellinen johtaja Mikko Perkola kertoo, kuinka häntä spontaanisti pyydettiin melko lyhyellä varoitusajalla ”esittämään jotain”, kun järjestäjät kuulivat hänen tulevan turistiksi Hiljaisuuteen.
Klarinetisti Lauri Sallisen ja sirkustaiteilija Karita Tikan kuratoima festivaali on toki pohjimmiltaan rakentunut korkeataiteen esityskäytäntöjen päälle. Esityksiä kuunnellaan hiljaa paikallaan istuen ja aplodeja pantataan ujosti teosten loppuun saakka – paitsi sirkuksen puolella, jossa virtuoottinen temppu voi saada omat aplodinsa kuin ooppera-aaria tai jazzsoolo konsanaan. Sirkuksen näkeminen taiteena onkin musiikkiin, kuvataiteeseen tai teatteriin verrattuna vielä hyvin nuorta, ja sirkuksesta tuleekin helposti ensimmäisenä mieleen kiertävän telttasirkuksen näyttävien temppujen kavalkadi.
Hiljaisuudessa voikin alaan vihkiytymätön päästä kokemaan sirkuksen arvonkohotuksen viihteestä taiteeksi. Samoin on käynyt jo barokin ajan tanssimusiikille, jota alttoviulisti Hanna Pakkala esitti ilma-akrobaatti Heini Koskisen rinnalla Taivossa – tai harmonikalle, jonka väliinputoavan sekatyöläistä luonnetta korosti 1800-luvun samannimisestä ”yhden hengen orkesterista” innoituksensa saanut säveltäjä Lauri Supposen Solsirépifpan. Harmonikansoittaja Harri Kuusijärvi oli laajentanut instrumenttinsa mahdollisuuksia elektroniikan keinoin, mikä on tämän päivän selkeä vastine esikuvalleen.
Supposen musiikki vaihtui kuin ristihäivytyksenä Nelli Kujansivun jalkajongleerausteokseen Pisaroita iholla, jossa siinäkin oli mahdollista nähdä samankaltaista taiteilijana selviytymisen paineen tematiikkaa. Sanattomana taiteenlajina sirkus itse asiassa on hämmentävänkin läheistä sukua instrumentaalimusiikille: yleisö voi projisoida molempiin omaa sisäistä kokemus- ja tunnemaailmaansa hyvin yksilöllisellä tavalla.
Näyttämöllisyys korostui myös musiikkikontekstissa, oli se sitten multi-instrumentalisti Veijo Peson kiihkeän junnaava rock-akti tai huilisti Livia Schweizerin ja pianisti Anna Kuvajan Sadepuu-duokonsertti Kaukosen urheilutalon upeassa akustiikassa. Schweizerin kujeilevasti improvisoiden toteuttamat paikanvaihdot olivat jatkumoa samalle fyysiselle teatterille ja jopa klovnerialle, jota löytyi myös sirkusduo Erika Aholan ja Matias Salmenahon absurdista Hillasiumista tai Marcelo Nunesin fakiristisesta, lasia murskaavasta Pacemakerista. Yleisön jäsenillä on useimmiten vahva pohjauskomus sille, että kaikki on esitystä ja mitään fyysistä vahinkoa ei katsojana tai kuulijana koe, mutta Pacemaker toi virkistävästi myös mukanaan tunteen vaaran akuutista mahdollisuudesta (todellisuudessa esitys oli kuulemma moneen kertaan turvalliseksi testattu).
Niin Pacemaker kuin Sadepuu olivat vahvoja myös intiimien tilojen vuoksi: harvoin kuulee huilistin esiintyvän alle metrin päässä. Useat esitykset oli luotu nimenomaan tiettyyn Kaukosen paikkaan: latoon (Taivo), meijeriin (Hillasium) tai konehalliin (tanssiteatteriin päin liikkunut upea käsilläseisontaspektaakkeli WALD Adaptation). Joikaaja Ánnámáret ja jouhikonsoittaja Ilkka Heinonen esiintyivät kasvihuoneen kukkaloiston keskellä. Vaikka Anna Näkkäläjärvi-Länsmanin kotiin Nuorgamiin olikin maanteitse lähes neljäsataa kilometriä, oli Lapin luonnon karuutta jo aistittavissa Kaukosen ympärillä, mikä sekin lisäsi saamelaisen elävän perinteen koskettavuutta.
Iso osa Hiljaisuuden esitysten voimasta itse asiassa syntyi lopulta esitysten ajallisesta ympäristöstä – nimenomaan hiljaisuudesta. Pienessä kylässä liikkuminen tapahtui lähinnä jalan, ja esitysten välisenä aikana yleisö heittäytyi viettämään aikaa keskenään autuaassa joutilaisuudessa. Musiikkia oli neljän päivän aikana läsnä lähinnä vain elävässä muodossaan, yhdessä jaettuna; ulkona kuuset humisivat, linnut liversivät ja satunnainen hyttynen jatkoi inisevää lentoaan.
Santeri Kaipiainen
