Vaikka Olivier Messiaenin ainoa ooppera, Saint François d’Assise (1975-83) kiistatta yksi viime vuosisadan merkkiteoksista, sen näyttämöllepano melkoinen urakka. Kolminäytöksisen teoksen fransiskaanisilla kohtauksilla on kestoa yhteensä viisi tuntia, ja partituurin edellyttämä esityskoneisto on valtaisa. Kahdeksan solistiroolin ohella teoksessa kuullaan noin 110 hengen orkesteria, jossa kuullaan niin kymmenen muusikkoa työllistävää lyömäsoittimistoa kuin peräti kolmea ondes Martenotia. Puhaltajiakin tarvitaan pääsääntöisesti neljästä kuuteen per instrumentti, tuubia tosin ”vain” kolme. Parhaimmillaan kymmenääninen kuorosatsi taas edellyttää esitysohjeen mukaisesti 150 laulajan ensembleä.
Näiden numeeristen ja logististen mittojen ohella on huomioitava, että teoksen rituaalinomainen, pitkissä sykleissä etenevä, paljolti toistolle ja asteittaiselle kehittelylle rakentuva soiva logiikka ottaa oman aikansa. Säveltäjän laatimaan librettoon pohjaavassa oopperassa ei liioin ole paljoakaan näyttämöllisiä tapahtumia, ainakaan perinteisessä mielessä, vaan laaja dramaturgia rakentuu ennemminkin kahdeksan meditaation pohjalle. Taiten toteutettuna näistä aineksista kasvaa kuitenkin huumaavan ekstaattinen kokemus, jolle ei oopperakirjallisuudessa löydy vertaista.
Melko harvakseen näyttämöllä toteutettavan oopperan esityshistoriaan kirjoitettiin mielenkiintoinen uusi luku kesäkuun lopulla Stuttgartin oopperassa, missä ensi-iltansa sai Titus Engelin johtama ja Anne-Sophie Mahlerin ohjaama produktio, jonka konseptisuunnittelu on Katrin Connanin käsialaa. Siinä oopperan ensimmäinen näytös kuullaan dramatosoituna konserttiesityksenä, toista näytöstä matkataan katsomaan läheisen Killesbergparkin ulkoilmateatteriin ja kolmatta, perinteiseen tapaan näyttömöllepantua näytöstä varten palataan takaisin oopperatalolle. Kaikkiaan aikaa kuluu kahdeksan tuntia siirtymineen ja lounastaukoineen. Talo tarjoaa vegaanisen eväspussin.
Vaikka produktion logistiikassa ja toteutuksessa onkin vielä vähän hiomisen varaa, kokonaisuus on kuitenkin vaikuttava. Musiikillinen toteutus on kauttaaltaan erinomainen; solistit, Stuttgartin valtionorkesteri ja Manuel Pujolin valmentama oopperakuoro avustajineen hoitavat jättiurakkansa taidolla ja esimerkillisesti omistautuen apunaan isot siirtymät maaliin huolehtiva tekniikka- ja kuljetusosasto. Mikä tärkeintä, konsepti palvelee oopperan henkeä ja sanomaa varsin onnistuneesti.
Saint Françoisin säveltäminen otti Messiaenilta aikansa. Alun perin säveltäjä hylkäsi Pariisin oopperan vuonna 1971 tekemän sävellystilauksen, mutta presidentti Georges Pompidou käytännössä määräsi tämän ottamaan tarjouksen vastaan. Tällaista poliittista ohjausta on toki vaikea kuvitella oman aikamme usein piittaamattomassa ellei suorastaan kulttuurivastaisessa valtionhoitajistossa, mutta Messiaenin tapauksessa se kuitenkin tuotti tulosta.
Ooppera valmistui kahdeksan vuoden työn tuloksena ja sai kantaesityksensä Palais Garnierissa José van Damin laulaessa nimiroolin ja Seiji Ozawan johtaessa ulkomuistista. Myöhemmistä produktioista kiitosta on saanut erityisesti Esa-Pekka Salosen johtama ja Peter Sellarsin ohjaama vuoden 1992 Salzburg-tuotanto.
Oopperan ensimmäinen näytös kuvaa Fransiskuksen kutsumusta ja huipentuu Le Baiser aux Lépreux (Lepratautisen suudelma) -kohtaukseen. Toisessa näytöksessä kohdataan taivaallisten sointien etiäiäinen eli Enkelimuusikko (L’Ange Musicien) ja kuullaan teoksen avainkohtaus, Fransiskuksen Saarna linnuille (Le Prêche aux oiseaux). Viimeinen näytös kuvaa kirkastusta Stigmojen (Les Stigmates) mysteerin sekä Kuoleman ja ylösnousemuksen (La Mort et la Nouvelle Vie) ekstaasin kautta.
Baritonille kirjoitetun nimiroolin ohella sopraanon laulama enkeli ja tenorille sävelletty lepratautisen rooli muodostavat solistien kärjen. Näiden kolminaisuutta täydentävät tenorien, baritonien ja basson muodostama luostariveljien viisikko. Kuoron tehtävät vaihtelevat liki soittimellisista harmonioiden sävytyksistä ja tilaefekteistä aina järisyttäviin pyhyyden ilmentymiin.
Orkesterissa voi kuulla Messiaenin koko aiemman tuotannon kaikuja lukemattomista soitinnetuista linnunlaulukatkelmista värikylläisiin sointuketjuihin ja ketterien rytmisten motiivien kehittelyyn saakka. Kapellimestarin ympärille sijoitetuilla ksylofonilla, ksylorimballa ja marimballa on musiikissa hallitseva asema samoin kuin kolmella ondes Martenotilla. Orkesterin huippuhetkiin kuluvat Fransiskuksen saarnan välisoittoina toimivat lintukonsertot, virtuoosikappaleita kumpikin.
Stuttgartissa nimiroolin laulanut baritoni Michael Myers tekee vakuuttavaa työtä ilmentäessään Fransiskuksen henkistä ja hengellistä kasvua. Erityisen mieleenpainuvaa oli hänen ilmiömäinen kykynsä rakentaa lintusaarnastaan intiimi rituaali puistoareenan avaruudessa. Ilta-auringon herättämillä puiston linnuilla oli toki myös osuutensa tunnelmanluojina, kun näiden laulut nivoutuivat notatoituihin vastineisiinsa orkesterissa.
Linnuiksi itsensä oivalsi pian myös yleisö, jonka keskellä Mayes lauloi rakastavan saarnansa välillä kätensä jonkun olalle laskien. Tilanteen yhteenkuuluvuuden tunne ja liikuttavuus oli harvinaislaatuinen kokemus.
Sopraano Beate Ritterin enkelin ääni soi mieleenpainuvan ylimaallisena ja välillä pelottavankin kauniina, Engelin taiten balansoiman orkesterin tarjotessa hänelle täyden tukensa. Tenori Moritz Kallenbergin matka taudin runtelemasta tuskasta Fransiskuksen suudelman ihmeparannuksen ylevöitykseen oli musiikillisesti upea ja kontrabassoklarinetin purevasti värittämä, näyttämöohjauksen vahvistaessa kohtaamisen syvää inhimillisyyttä.
Luostariveljien rooleissa tenorit Elmar Gilbertsson ja Gerhard Siegel, baritonit Danylo Matviienko, Elliott Carlton Hines ja Anas Séguin sekä basso Marko Špehar rakensivat veljeyden siltaa yleisöön kanavoiden jäähyväisten tunteita Fransiskuksen kuolinkohtauksessa varsin toimivasti. Paikoittain näyttämöohjaus jätti heidän hieman haahuilijan asemaan, mutta viimeisessä näytöksessä asiat loksahtivat osuvasti paikoilleen.
Näyttämöllepanossa jokainen näytös sai omanlaisensa toteutuksen, jolloin oopperan pituus ei muodostunut ongelmaksi, vaan Fransiskuksen matkasta kasvoi monitasoinen henkilökuva. Orkesterin tuominen lavalle ensimmäisessä näytöksessä ratkaisi hyvin sen staattisuuteen helposti kytkeytyvät probleemat. Muusikkoenkelin ja Lintusaarnan loppuun saakka mietitty ulkoilmatoteutus hyödynsi puitteita tavoilla, joita on teatteritilassa vaikea jäljitellä, ja suosiollinen sää täydensi kokemuksen. Kolmannessa näytöksessä huikeasti laulanut kuoro pääsi parhaiten oikeuksiinsa eikä harkitusta näyttämöohjauksesta löytynyt moitittavaa.
Ainoan pettymyksen muodosti toisen näytöksen avaava Vaeltajaenkeli (L’Ange Voyageur), joka annettiin kuunneltavaksi puistossa mp3-soittimella ja nappikuulokkeilla ennalta taltioituna esityksenä. Vaikka ajatus kuulijan omakohtaisen vaelluksen ja musiikissa toteutuvan matkan rinnastuksesta oli sinänsä hyvä, jäi kuuntelukokemus elävän musiikin synnyttämän hurmion keskellä hieman vaisuksi. Immersiivisempi äänentoisto olisi todennäköisesti auttanut asiaa huomattavasti.
Ohjatut siirtymät esityspaikkojen välillä kuljettiin Messiaenin lintujen mukaan nimetyissä pienryhmissä jalan ja metrolla. Niissä oli toki oma vaivansa, mutta ryhmähengen tiivistäjänä ne ajoivat asiansa varsin mainiosti.
Erityislaatuinen ooppera vaatii erityisen toteutuksensa. Stuttgartin tuotanto onnistui tässä hyvin.
Jari Kallio
