Helsingin barokkiorkesteri pääsi kuin pääsikin toteuttamaan korona-ajan suurimman projektinsa. Schumannin Genovena-ooppera tosin siirtyi ensi keväälle, koska itävaltalainen Arnold Schönberg -huippukuoro ei päässyt kiertueelle, mutta tilalle saatiin Bachin h-mollimessu – osin Schumanniin kiinnitetyin solistein, jotka lauloivat myös kuoron osuudet.
Ääni per stemma -esitykset barokin ajan kirkkomusiikkiteoksissa eivät ole mitään uutta – sitä ovat harrastaneet monet vanhan musiikin gurut, menestyksekkäimpänä ehkä Paul McCreesh. Hebon Bach-laulajisto oli kirjavampi kuin McCreeshin Gabrieli-kuoron homogeeninen joukko, mutta se vain korosti teoksen perimmäistä inhimillisyyttä. Samalla moniulotteinen polyfonia tuli normaalia kuoroversiota kirkkaammin esiin.
Vaikka h-mollimessua pidetään abstraktina jumaluuden mysteerin kuvaajana ja Bachin kirkollisen sävellystuotannon läpileikkauksena, siinä on Raamatun tapahtumia yhtä raastavine tunteineen kuin passioissakin – vaikkakin universaalisemmassa muodossa. Ääni per stemma -työnjaolla tämä suhde muuttuu niin, että painopiste tuntuu olevan enemmän yksilöllisessä reflektoinnissa kaikkine hauraine, epäilevine ja surevine sävyineen.
Totta kai joskus jäi kaipaamaan kuoron huumaavaa sointia ja kollektiivisuuden tunnetta, mutta hienosti kymmenen solistin välinen yhteistyö ja tehtävänjako toimivat. Laulajat oli asemoitu leveäksi rivistöksi orkesterin eteen, mutta he vaihtoivat myös paikkoja sen mukaan, kenen kanssa duetto tai muu kohtaus lauletaan. Keskinäinen kommunikaatio tuntui olevan lämpimämpää kuin kirkkomusiikkiteosten usein aika jäykän asetelmallisissa esityksissä.
Musiikkitalossa etuna oli vielä se, että orkesterin osuus korostui, kun muusikot olivat myös visuaalisesti keskipisteenä. Näin sai seurata havainnollisesti laulajien ja soitinsoolojen tiiviitä duettoja (erityisesti huilu ja oboe), jotka saivat niin psykologista kuin symbolista merkitystä.
Kaikki tiesivät paikkansa tiimin jäseninä – kukaan ei lähtenyt oopperallisiin irtiottoihin, vaikka virtuoosiset jaksot siihen houkuttaisivatkin. Solisteista nimekkäin, brittiläinen sopraano Carolyn Sampson säteili valoa osuuksissaan, ja yhteiset hetken saman luokan belgialaissopraanon Sophie Junkerin kanssa olivat lohtua korville.
Kaksi muuta sopraanoa, Kirsten Witmer ja Lauren Armishaw sekä mezzosopraanot Sophie Harmsen ja Jennifer Glening saivat vähemmän näytön paikkoja mutta osasivat suhteuttaa näkökulmansa ja äänenvärinsä kokonaisuuteen. Harmsenin Agnus dein soolo kosketti.
Laidoilla seisseiden miesten soinnista akustiikka haukkasi ainakin omalle paikalleni palansa, mutta heti kun tenorit Andrew Staples ja Hugo Hymas, baritoni Johannes Weisser ja basso Cornelius Uhle pääsivät liikkumaan, osin myös orkesterin taakse, he olivat täynnä affektien voimaa, niin kärsimyksen tulkkeina kuin valon tuojina.
Kuten Anssi Mattila erinomaisessa ohjelmalehden esittelyssään toteaa, suuri messu ei ole kerralla syntynyt ja materiaaliltaan ainutlaatuinen kokonaisuus vaan keräilyn tulos – siinä on monia lainoja Bachin aiemmista teoksista, mutta kaikki tietenkin uuteen kontekstiin hiottuna. Mukana on aineksia greogoriaanisesta laulusta ja vanhan tyylin polyfoniasta ulottuen aina italialaisen barokin loisteliaisuuteen ja jopa romantiikan ennakointiin.
Aapo Häkkinen sai kaikki nämä piirteet esiin elävällä ja raskautta kaihtavalla johtamisellaan, vaikka arkaainen ja mystinen puoli jäi ehkä kokoonpanosta ja tilasta johtuen sivummalle.
Kyrien ja Glorian aikana osa nautinnosta valui vielä etäälle toisistaan asetetun solistijoukon äänikudoksen hahmottamiseen, mutta Credossa uskon ja epäilyn vaihtelut toteutuivat hienosti, trumpettien julistavan junttauksen ja yönsyvien Golgata-tunnelmien vastakkaisuuksineen.
Sanctuksen riemuun ottivat kaikki osaa, ja Agnus dein matka tuskaisasta kromatiikasta ikuisen rauhan sanomaan oli juuri sitä, mitä kuulija näinä aikoina kaipaa.
Harri Kuusisaari
