Tauno Marttisen Poltettu oranssi Helsingin Oopperakesässä. Tuotanto: Opera Box.
Sunnuntaina päättynyt Helsingin oopperakesä toi jälleen nähtäville laajan kirjon nykyoopperan tyylejä. Tapahtuman tuottaja, Reetta Ristimäen Greta tuotanto ja vapaat ryhmät tekivät suurtyön 12 teoksen tai ohjelmakokonaisuuden ja 24 esityksen maratonilla.
Yleisöä Aleksanterinteatterissa oli kohtalaisesti, mutta lisääkin olisi mahtunut. Niin paljon synergiaa kuin Helsingin Juhlaviikkojen ystäväfestivaalin status tarjoaakin, päällekkäisyys tuo myös ongelmia. Juhlaviikkojen lisäksi samaan aikaan pakkautuu paljon muitakin kauden aloitustapahtumia. Kaikkiin haluamiinsa esityksiin ei ehdi millään. Voisiko ajatella Oopperakesän ajankohdan siirtämistä vähän syksympään?
Oopperakesä on antanut ryhmille vapaat kädet ohjelman suhteen, mikä tietenkin lisää kirjavuutta. Ainakin yksi teemanpoikanen kuitenkin ilmaantui: nuoren naisen psyykeen kiemurat ja patoutumat. Niitä käsittelivät niin kaksi uutta monologioopperaa, Lauri Mäntysaaren Loputtomuus ja Heinz-Juhani Hofmannin Minä/minå/minä kuin myös Tauno Pylkkäsen Poltettu oranssi vuodelta 1968.
Marttisen ooppera on Eeva-Liisa Mannerin näytelmään perustuva psykodraama mielenvikaisesta tytöstä, hänen kaksinaamaisesta psykiatristaan, dominoivasta äidistä ja juoposta isästä. Se sai kantaesityksensä televisiossa 1971 ja ensi-iltansa Kansallisoopperan Hakaniemen näyttämöllä 1975, molemmat Hannu Heikinheimon ohjaamana. Mannerin tekstin psykologinen terävyys antaa sille kantovoimaa, joten Opera Boxin uusi tuotanto oli tervetullut.
Ohjaaja Ville Saukkonen näytti jälleen vakavamman puolen itsestään, ja näyttämötyö oli keskittynyttä, tarkkaa ja elävää. Psykiatrin, isän ja äidin roolit oli terästetty sopivalla karrikoinnilla, jolloin Marinan mielenterveysongelmien syyt kävivät selväksi – rakkaudeton perhe ja seksuaalisen ahdistelun trauma. Silti kerronnan realismi säilyi ilman liioittelua.
Selvimmäksi kelmiksi osoittautuu Rolf Bromanin psykiatri, joka syyllistyy asemansa väärinkäyttöön avuttoman potilaansa kanssa. Mannerin näytelmässä hän saa salaperäisempää sävyä, mutta siitä ei tämän tulkinnan seksinnälkäisessä epelissä ollut tietoakaan. Toivottavasti se ei ollut Suomen mielenterveyspalvelujen kuva edes näytelmän ja oopperan syntyaikoina. Broman näytteli ja lauloi mallikkaasti.
Elli Vallinoja teki Marinan roolin verevästi ja inhimillisesti, eikä hulluuden kuvaus mennyt riuhtomiseksi. Marttinen kuvaa tytön sielunelämää myös hallusinaatioin ja takautumin, joissa vapaatonaalinen sävelkieli kiteytyy melodisiksi, aariamaisiksi kaarroksiksi. Niissä Vallinoja sai tilaisuuden näyttää myös mezzonsa kaunista sointia.
Muuten Marttisen vokaalitekstuuri ei anna paljoa tilaisuuksia äänelliselle loistamiselle, sillä se on pääosin samoja säveliä toistavaa puhelaulua. Se korostaa musiikin yhteyttä tekstiin, mutta se tuo oopperaan myös tietynlaista (1970-lukulaista?) harmautta.
Kun Maria Turusen topakasti esittämä äiti pääse laulamaan muutamia dramaattisempia kuvioita, se herättää katsojan heti. Turusen ääni on kehittynyt Wagner-mittoihin. Toivottavasti hän saa lisää sen mukaisia rooleja. Ville Salonen ei isänä päässyt paljon ääneen mutta teki pulloon tarttuvan nahjuksensa uskottavasti.
Partituurissa edellytetään Marinan takautumien kuvaamista heijastuskuvilla ja pantomiimilla, mutta siihen ei Saukkonen ohjauksessaan lähtenyt. Hyvä näin, sillä mielenmaisemat eivät tarvitse enempää kuvittamista. Punainen keppihevonen riitti unien keskeiseksi symboliksi, ja Marinan sytyttämä tulipalo oli dramaattinen käänne. Hanna Hakkaraisen visualisointi toi eteemme 1970-luvun kaikessa ankeudessaan, mikä toimi mainiosti oopperan kontekstissa.
Marttisen suurelle orkesterille kirjoittama orkesteriosuus oli typistetty kamariyhtyeelle, kuten myös 1970-luvun Kansallisoopperan tuotannossa. Luulen, että säveltäjällä oli mielessään paljon nyt kuultua muhkeammat soinnit. Musiikki on pääosin synkeänsävyistä, mutta unissa ja näyissä karvalakkirealismista irtoaa atonaalisesti kirmailevia soitinkommentteja, joissa on Marttiselle tyypillistä mielikuvituksen lentoa.
Kovin kiinteää kokonaisuutta musiikista ei kuitenkaan synny. Jaan Otsin johtama sointinensemble otti partituurista irti kaiken sen kuvausvoiman, mikä näissä olosuhteissa ja Aleksanterinteatterin akustiikassa on mahdollista.
Harri Kuusisaari
