Moulin Rouge Helsingin kaupunginteatterissa. Ohjaus Anders Albien, lavastus takis, kapellimestari Ville Myllykoski.
Harvoin musikaali alkaa sellaisella energiapläjäyksellä ja visualisoinnin tuomilla wau-huokauksilla kuin Helsingin kaupunginteatterin Moulin Rouge. Legendaarisen yökerhon tuulimylly ja elefantti luovat hohdokkaat kehykset 1890-luvun Pariisin tunnelmaa henkivälle lavastukselle. Koko esiintyjäkaarti rävähtää estottomaan tanssiin, ja musiikki kiitää yhtenä pyörteenä alun Nature boysta ja Lady Marmeladesta tämän päivän hitteihin.
Tulee mieleen, että jos tässä ovat jo alkuainekset, niin miten musikaalissa ehditään vielä kertoa tarinaa. No, kyllä sekin osansa saa, vaikka juoni osoittautuukin heppoiseksi. Se lainaa Puccinin La Bohéme -oopperan asetelmaa keuhkotautisen, rikkaan miehen elättämän tytön ja köyhän taiteilijapojan rakkaudesta Montmartren kaupunginosassa.
Helsingin versio on yhteispohjoismainen tuotanto, joka perustuu Baz Luhrmanin menestyselokuvaan vuodelta 2001. John Loganin kirjoittama musikaaliversio nähtiin ensin Bostonissa 2018 ja sen jälkeen Broadwaylla ja West Endissä. En ole nähnyt tätä versiota, mutta ei ruotsalaisen Anders Albien ohjaus kovin paljon omaperäistä sanottavaa keksi.
Ei ehkä tarvitsekaan, sen verran ikonisesta aiheesta on kyse. Puhumattakaan musiikin ja tanssin tulvasta, joka ei paljoakaan anna tilaa karaktäärien kehittelylle. Luhrmanin uraauurtavaa elokuvaa en osaa kaivata, sen verran erilaisin keinoin teatteriesitys pelaa.
Esitys vangitsee visuaalisuudellaan. Takis on luonut 1900-luvun vaihteen Pariisin tunnelmaa Art Nouveau -tyylisin lavastein, jotka ovat täynnä ylellisiä koristeaiheita. Silti näyttämökuvassa ei ole yhtään makeilevaa kitschiä, vaan se vaihtelee kabareen loistosta kattomaisemiin, synkkiin kulmiin ja Toulouse-Lautrecin maalauksiin. Myös Astrid Lynge Ottosen suunnittelema puvustus on uskollista samalle epookille korsetteineen, saappaineen ja arkisine ryysyineen.
Elokuvaversio oli musiikillinen jukebox hittivyörytyksineen, mutta teatteriversio laajentaa sitä tähän päivään saakka. Kuullaan Lorden, Adelen, Sia’n, Katy Perryn, Lady Gagan ja monien muiden tunnetuksi tekemiä kappaleita. Musiikkinumeroita on lähes 70, mikä lienee eräänlainen ennätys musikaalinäyttämöllä. Tässä ylenpalttisuudessa on myös teoksen heikkous, sillä musiikki kärsii inflaation ja menettää moni paikoin yhteytensä lavatapahtumiin.
Harvoin sovittaja onkaan niin keskeisessä roolissa kuin Moulin Rogessa, ja Justin Levine saikin työstään parhaan orkestroinnin Tony-palkinnon. Aluksi sitä voikin vain ihailla. Levine liimaa hittien sillisalaatin saumattomasti eteneväksi vuoksi, josta syntyvät ainekset niin henkilöjen tunteita kiteyttäviin lauluihin, dialogeihin, tansseihin kuin orkesterimattoon.
Levine on tehnyt myös sanoitukset ja omaa lisämusiikkiaan tilanteita silloittamaan. Joskus kappaleet limittyvät aikamoiseksi sekasikiöksi. Diamonds Are Forever sekoittuu Single Ladiesin, Seven Nation Armyn ja Toxicin kanssa. Illan mittaan alkaa tuntua siltä, onko sovittajan nosto sankariksi sittenkään hyväksi. Teoksen musiikillinen identiteetti katoaa jonnekin loputtoman karaoken pyörteisiin. Mikään ei loppujen lopuksi jää mieleen.
12-henkinen orkesteri soitti ensi-illassa Ville Myllykosken johdolla ja säilytti energialatauksensa koko illan. Äänentoisto oli vähän yksitoikkoisen kovalla. Paavo Leppäkosken laulujen suomennokset tarjoavat paljon iloa.
Koreografeja on palkattu peräti neljä: Jennie Widegren, Zain Odelstål, Anja Gaardbo ja Kirsty McDonalt. Kyllä kaikille varmaan työtä on riittänyt, sillä tanssia on todella paljon, mutta onko siltikin liian monta kokkia sopassa? Mukana on kaikkea mahdollista can canista ja muista kabaree- ja showtansseista tarinaa teatterillisesti kuvittavin tilanteisiin.
Olisin kaivannut vähän draamallista kiteyttämistä, mutta tanssijaensembleä ei silti voi kuin kehua. Jokainen oli mukana omana persoonanaan, ja can canin jalat nousivat suoraan ja estottomasti. Jälleen esimerkki musikaalinteon kohonneesta ammattitaidosta Suomessa.
Esityksen päätähti oli Martti Manninen Amerikasta Pariisiin vapauta etsimään tulleen Christianin roolissa. Hän lauloi hienosti, vankoin melodisin linjoin ja tavoitti myös näyttelijänä romanttisen nuorukaisen ehdottomuuden. Jennie Storbacka sen sijaan jäi Satinen roolissa hieman estoiseksi. Rakkaustarina ei oikein koskettanut.
Taiteilija Toulouse-Lautrec oli päässyt myös roolihahmoksi, ja sitä tulkitsi Antti Lang lämmöllä ja ironialla. Matti Leino hänen boheemina lavakumppaninaan Santiagona, Risto Kaskilahti kabareenjohtajana ja Joel Mäkinen herttuana olivat hahmoina yksiulotteisempia. Laulukaan ei ollut aivan Broadway-tasoa.
