Musica nova: de Ridder valikoi johdettavakseen kertakaikkisen hurmaavan paketin

Arvio: Musica nova Helsinki, Radion sinfoniaorkesteri 8.2.2019. André de Ridder, kapellimestari, Pekka Kuusisto, viulu. Bjarnason, Braxton (ekS.)

Perjantaina Musica novan kolmannessa isossa orkesterikonsertissa oli Helsingin kaupunginorkesterin ja Tapiola Sinfoniettan jälkeen Radion sinfoniaorkesterin vuoro. Kapellimestarikorokkeelle nousi festivaalin taiteellinen johtaja André de Ridder, ja solistiksi saapui Musica novan kaltaisilla kunnianhimoisilla mutta avarakatseisilla festivaaleilla kuin kotonaan viihtyvä Pekka Kuusisto. Paikalla olivat myös molemmat illan aikana soitetut säveltäjät, islantilainen Daníel Bjarnason (s. 1979) ja yhdysvaltalainen Tyondai Braxton (s. 1978), joka myös nähtiin valtavan modulaarisen piuhakasan takana omassa massiivisessa TELEKINESIS-teoksessaan.

Konsertin avannut Bjarnasonin Emergence viittaa jonkin asian ilmaantumiseen jo olemassa olevasta. Teos koostui kolmesta noin viisiminuuttisesta osasta; orkesterimittakaavan miniatyyreistä tai tutkielmista. Ensiosan Silence pitkät, kasvavat ja vaivihkaa muljuavat kentät, joita vähäeleisemmät jaksot rikkoivat, olivat sointiväriltään tarkkaan hiottuja ja rikkaita, ja soolojousten häilyvät eleet olivat kuin lintujen, valaiden tai pienten nisäkkäiden äännähdyksiä. Kakkososa Black Breathing vältti samoin tavanomaisempia odotuksia ja kaarroksia. Puhallinten ja lyömäsoittimien kolmisointukäväisyissä ja ostinatoissa oli Philip Glassin henkeä läsnä. Viimeisessä Emergence-osassakin olivat kentät läsnä, huojuen alussa kuin kulunut vinyyli, nauha tai vanha analogisyntetisaattori. Isorummun drooni kaiken maisemoinnin pohjalla oli maanjäristyksellinen, ja sen päällä vaihtuvat harmoniat loivat koraalin kuin voimalle, joka on inhimillisen käsityksen tuolla puolen.

Viulukonsertto näytti toisenlaista Bjarnasonin puolta. Kuusiston kantaesittämä ja tämän kanssa tiiviissä yhteistyössä tehty sooloviulun osuus aloitti teoksen viheltelyllä samanaikaisesti soiteltujen tonaalisten linjojen kanssa, ja ele laajeni muuhunkin jousistoon, mutta jo pian Kuusiston melodiat karkasivat sävellajituntujen ulottumattomiin, heitellen pieninä ripauksina tonaalisia, jopa vähän kliseisiä fraaseja, ja samoin teki välillä myös orkesteri muun muassa pseudo-habanerallaan. Bjarnasonin myhäilevä ja irrotteleva (olematta koominen tai banaali) polystylismi sisälsi Emergencen tavoin todella rikkaiden äänenvärien maailman, ja kansanmusiikillisia aihioita piilotelleista fraaseista saatettiin hipsiä Šostakovitš-maiseen uhkatunnelmaan.

Kuusisto oli mielettömän tarkka ja luonteva sekä kauttaaltaan eläytyvä, energinen, ja dramaattinenkin – kaikki tämä musiikin ehdoilla, tiimipelaajana orkesterin kanssa, mikä näkyi jatkuvasta yhteyden luomisesta konserttimestariin ja ykkösviuluihin. Poikkeuksellisen alas d:hen viritetty viulun alin kieli loi soittimesta arkaaisemman kuuloisen, ja näin luotuun oktaavi-intervalliin syttyi välillä mikrotonaalinen, eläimellinenkin tunnelma. Kadenssinomaisissa osuuksissa olo oli kuin soitanta olisi jostain ulkoeurooppalaisesta arojen kulttuurista tai Välimeren rannalta. Viheltelyn liittyessä pizzicaton joukkoon lavalla saattoi kuvitella pikemminkin oud-luutun ja luonnonhuilun. Teoksen muodon arvaamattomuus yhdistettynä tietoon kadenssin osittaisesta improvisatorisuudesta loi herkeämättömän kiinnostuksen: minne solisti ja orkesteri menevät? Mitä tapahtuu seuraavaksi? Kuullaanko nyt nuotilta vai omasta päästä? Kuusiston fantasiamaailmaa henkivä takki sai aikaan olon, että lavalla on jokin islantilaisen mytologian leikkisä, ihmisen muodon ottanut henkiolento. Encorena (ja jo sunnuntain kamarikonsertissa kuultu) Missy Mazzolin Vespers soljui henkisenä jatkumona konserton nautinnollisena kylkiäisenä. Kuusiston taito, näkemyksellisyys ja uskomaton energia on Suomen suurimpia lahjoja maailmalle.

Konsertin loppupuolen täyttänyt TELEKINESIS oli neliosainen teos, jonka nimi tarkoittaa psyykkistä voimaa liikuttaa esineitä. Braxton kuvaili teosta ”tulokseksi sisäisestä psyykkisestä myrskystä” ja muistutti kyvyn turmelevista vaikutuksista useissa kauhu- ja dystopiakirjoissa ja –elokuvissa. Tiettyä menneen maailman kauhu- ja taide-elokuvatunnelmaa musiikissa kyllä oli monessa kohtaa, tuli se sitten Helsingin kamarikuoron Xenakis-henkisistä sanattomista kentistä, Braxtonin monikanavaisesti pyöritellyistä syntetisaattoreista tai neljän kaiutetun sähkökitaran hymyilyttävän tuhnuisesta soinnista, joka toi mielleyhtymiä ensimmäisiin elektronisen musiikin studioihin. Matikkarockyhtye Battlesissa aikanaan vaikuttanut Braxton käytti erilaisia sävellyksellisiä mötiköitä sattumina hienommaksi pilkotun matskun seassa: välillä teollista, perkussiivisempaa luuppi- ja riffityyliä, välillä vaskipinoja tai puhallinklustereita, välillä hämyisiä jousimaisemia. Hitaammatkin paikat sisälsivät kutkuttavuuksia, kuten Floating Lake –osan alun sammakkomaiset lyömäsoitinten kurnahtavat äänet tai lopun väreilevän sähköisen aallon ja kostean hellepäivän tunkkaisuuden yhdistelmä. Informaatiota tuli paikoitellen vastaanottokykyä huimempaa tahtia, mutta hurja musiikillinen seisova pöytä oli psykoottisessa tunnelmassaan kertakaikkisen kiehtova.

Santeri Kaipiainen