Arvio: Ensemble Intercontemporain, Musica nova, Musiikkitalo 10.2.2019. Enno Poppe, kapellimestari, Gilles Dutoit, lyömäsoittimet. Mantovani, Macé, Poppe.
Säveltäjä ja kapellimestari Pierre Boulez’n vuonna 1976 perustamaa Ensemble Intercontemporainia arvostetaan korkealle maailman nykymusiikkiyhtyeiden kentällä. Kymmenen vuoden tauon jälkeen orkesteri palasi Helsinkiin soittamaan säveltäjä-kapellimestari Enno Poppen johdolla ilahduttavan kokoiselle yleisölle Musiikkitalon pääsalissa eilen sunnuntaina. Kolmen ison teoksen ohjelma käynnistyi vaikuttavasti, mutta jätti lopuksi pohdinnan, olisiko jotain vielä kiehtovampaakin ollut vaihtoehtona.
Arvostetun ranskalaisen säveltäjän, kapellimestarin ja Pariisin konservatorion tämänhetkisen johtajan Bruno Mantovanin (s. 1974) Cadenza no. 1 oli lyömäsoittaja Gilles Durot’n hetki loistaa. Itsekin nuorena lyömäsoittimia opiskellut Mantovani on tutkinut teoksessa konserttojen soolokadenssin käsitettä, ja muu orkesteri toimi lähinnä musiikillisten solujen kaikupohjana Durot’n taustalla. Soolo-osuuden virtuoottisuus oli viety aivan äärirajoille lähestulkoon alusta loppuun, ja vielä hurjempaa oli, kuinka äärimmäisen tarkasti Durot – toki laajamittaista kansainvälistä yhteistyötä huippunimien ja –orkesterien kanssa tehnyt maailmantähti hänkin – onnistui toteuttamaan sen, mitä nuoteissa luki. Kalvorumpujen purskahtelevissa myllytyksissä oli solistilla, orkesterilla ja kapellimestarilla sellainen adrenaliini päällä, jota harvoin näkee ja kuulee. Durot vaihtoi lyömäkioskiaan kuin aloittaen hitaamman osan, mutta vibrafoniosuus kiihtyi sekin ennen pitkää melkoiseksi tilutukseksi, ja myös marimba, gongit, tam-tamit sekä (jälleen) tomtomit saivat osansa. Lienekö Suomessa koskaan kuultu yhtä häkellyttävän taitavaa lyömäsoitintaiteilijaa?
Pierre-Yves Macén (s. 1980) Rumorarium tutki ihmisen tuottamia äänimaisemia käyttäen katumusisointia kiintopisteenään. Aluksi hetken aikaa kuulosti siltä, kuin orkesteri olisi onnistunut kopioimaan vain soittimillaan kenttänauhoitusten äänimaailman, mutta ei – oli siellä samplesilmukkoja pyörittämään ohjelmoitu koskettimistokin, johon äänimateriaali oli kerätty katusoittajilta. Orkesteri toimi kuitenkin kuin ollen itsekin palanen ”laajennettua sampleria”, kuulostaen välillä siltä kuin kuuntelisi musiikkikorkeakoulun harjoituskäytävää, välillä kaukaisemmilta, katumaisemmilta ääniltä. Tyylikäs sekä tarkka veto; Ensemble Intercontemporainin statuksen syyt eivät jääneet epäselväksi.
Väliajan jälkeinen viimeinen teos, kapellimestari Poppen (s. 1969) oma Koffer ammensi musiikillista materiaaliaan säveltäjän oopperasta IQ. Saksankielinen sana koffer tarkoittaa suoraan käännettynä salkkua tai matkalaukkua, mutta oopperan ÄO-teemaan laajentaen saattaa viitata myös älykkyystestien kysymyssarjoihin. Vaikka Poppe ei sanojensa mukaan juonita omia teoksiaan nimien kautta, oli materiaalissa jotain älykkyystestimäistä: hidas kehittely alkoi kontrabassoklarinettiduon pörinällä ja napsautuksilla, jonka seuraksi tulivat sordinoitujen pasuunoiden glissandot. Parisoitto mahdollisti myös akustisen viive-efektin, ja hiljalleen mukaan liittyivät muun muassa tenoritorvi ja haitari. Jouset liittyivät mukaan vasta melko myöhään, ja siinä vaiheessa jo informaation määrä ja tiheys oli ehtinyt kasvaa ähkyisäksi, kuin jatkuvasti vaikeutuvat tehtävät – kunnes tämä ylikuormitus käännälsi teoksen jälleen harvempien soittajien pelikentäksi, kuin kaikkensa antaneen mielen harhailu. Musiikillinen jälkimaku jäi kuitenkin kiintoisasta rakenteesta huolimatta ”geneerisen modernin” puolelle, ja pituudesta olisi voinut hieman karsia.
Santeri Kaipiainen
