Arvio: Uusinta Ensemble: Tombe de sommeil. Turbiinihalli, Kaapelitehdas 3.2.2019. José-María Sánchez-Verdú, kapellimestari; Petri Kumela, kitara; Mikko Perkola, gamba; Jon-Patrik Kuhlefelt, elektroniikka. Sánchez-Verdú, Leinonen, Thorvaldsdóttir.
Vuonna 1998 perustettu Uusinta Ensemble päätti siirtää 20-vuotisjuhlintansa tämän vuoden puolelle; kenties syynä siihen oli osuva mahdollisuus pitää juhlakonsertti Musica nova Helsingin yhteydessä. Kamariyhtyeen nimen mukaisesti kuultiin sitä uusinta: konsertin alkupuolisko sisälsi José-María Sánchez-Verdún ja Minna Leinosen vastavalmistuneiden teosten kantaesitykset. Niiden kolmanneksi pyöräksi löytyi muuallakin festivaaliohjelmassa pilkistävän, kovassa suosiossa olevan Anna Thorvaldsdóttirin In the Light of Airin Suomen-kantaesitys.
Konsertin alkupuolen johtaneen Sánchez-Verdún Tombe de sommeil oli omistettu teoksen solistille, kitaristi Petri Kumelalle. Ahkerasti uuden musiikin parissa työskentelevä Kumela oli teoksessa musiikillisten tapahtumien liikuttaja, jonka musiikilliset eleet jäivät kaikumaan lavalla – joko muun orkesterin vaimeina jälkieleinä tai kirjaimellisina akustisina siirtyminä toisiin soittimiin freiburgilaisen SWR Experimentalstudion kehittämän aurafonin avulla. Muun muassa miehittämätön kitara ja tam-tam jäivät soimaan erilaisia Kumelan tuottamien äänten resonansseja. Orkesterin fermaatin muotoa muistuttava sijoittuminen solistin ympärille ei ainoastaan sattumalta muistuttanut tätä heijastuman tai kaikuluotauksen efektiä, vaan säveltäjä mainitsee käsiohjelmassa ”idean luolasta tai haudasta” olleen mielessä. Kaiut muuntuivat unen tai muistojen tapaisiksi vääristymiksi, varjoiksi Platonin luolan seinillä, ja unenomaisuus korostui tapahtumien näennäisessä nonlineaarisuudessa ja tietyssä vähäeleisyydessä. Tiettyä Morton Feldmanin ja Gérard Griseyn hengenheimolaisuutta oli aistittavissa.
”For everything to stay the same, everything has to change”, oli voimakas ensilause Minna Leinosen teoksessa Sirri. Tuon Giuseppe di Lampedusan romaanista Il gattopardo napatun lauseen lausui teoksen gambasolisti Mikko Perkola, ja se resonoi läpi sävellyksen, joka kauttaaltaan huusi ilmastonmuutoksen aiheuttamaa (konkreettista ja henkistä) ahdinkoa. Teoksen nimikkolintu, merisirri, on ensimmäisiä Suomesta ilmaston lämpenemisen vuoksi katoavia lintuja. Sävelkieli tasapainotteli paniikin ja tunteiden tukahduttamisen välillä, ja Perkola oli kuin totuuden ääni, johon muut soittajat reagoivat. Taustalla metronomi äityi silloin tällöin nakuttamaan eri tempoilla kuin muistuttajana siitä, että aika kuluu koko ajan, toimia pitäisi nyt. Miksi juuri gamba haluttiin solistiseen rooliin – se ei musiikissa ollut ilmiselvää, mutta Perkola hoiti hyvin roolinsa, johon kuului myös näyttämöllisempääkin heittäytymistä ”pelkän” soiton sijaan.
Konsertin jälkipuoliskon täytti Thorvaldsdóttirin In the Light of Air, joka nimensä ja alanimikkeidensä (Luminance, Serenity, Existence ja Remembrance) puolesta liikkui fysikaalisilla ja metafyysisillä tasoilla. Olemusta määritteli ennen kaikkea tapahtumien hidas tempo, jossa äänimaisema koki vaihvihkaisen ja välillä (suhteellisesti) selkeämpien sykäysten avittaman metamorfoosin. Teoksen puuduttavampi puoli oli sen pituus: 40 minuuttia vaivihkaisiin, leijuviin ja hitaisiin eleisiin keskittymistä vaati veronsa. Hengityksen äänillä ja pitkillä jousten sävelillä alkanut teos vaihteli hälyäänistä ja atonaalisista eleistä aina harmonisiin ja mollikaraktäärisiin maisemiin. Elektroakustinen kaiutus toi omaa lisäänsä teoksen avaruuteen. Välillä harpun murtosointuiset osuudet tai pianon klusterit nousivat vaimeasti urkupisteisen kentän ylle, ja välillä tunnelma liikkui keveän rytmisen kontrapunktin puolelle. Lopun modaalinen pistemäisyys toi kaikuja jälkiminimalistisista säveltäjistä.
Santeri Kaipiainen
