Arvio: Musiikin aika, Jälleenlöydetty koskettimisto, Viitasaari Areena 11.7.2021. Mirka Viitala, Emil Holmström, piano; Petteri Kippo, lyömäsoittimet. Muntendorf, Bergman.
Vaikka Musiikin ajan tämän vuoden pääsäveltäjävieras Brigitta Muntendorf (s. 1982) ei päässytkään matkaamaan paikan päälle Viitasaarelle, nosti päätöskonsertti hänet valokeilaan. Muntendorfin kahdelle pianolle ja elektroniikalle sävelletty trilogia Key of Presence (2014–15), KreisIncrease (2018) ja Key of Absence (2017) muodostivat kolmen vartin kokonaisuuden, jossa nykymusiikin parissa viihtyvät pianistit Mirka Viitala ja Emil Holmström pääsivät tavallista näyttämöllisempään rooliin.
Muistamista, historiaa ja muutosta tämän vuoden teemoikseen nostaneen festivaalin päätökseen Muntendorfin trilogia sopi loistavasti, sillä se pohtii nimenomaan musiikin aikaa ja merkitystä – soivan äänen kiinni olemista nykyhetkessä ja kokemuksen katoavaisuutta, hajoamista ajan virtaan. Linkittyvä laaja teoskokonaisuus oli myös mukavaa vaihtelua ohjelmistoltaan sekalaisemmille ja paikoin raskaihkoillekin konserteille viikon varrelta.
Key of Presence alkoi kehollisilla eleillä, kun Viitala ja Holmström löivät rintapielessään olevia mikrofoneja ja lausuivat (muun muassa) ”something is coming, my friend”. Elektroniikka ja akustinen pianon sointi sekoittuivat toisinaan niin, ettei aina ollut selvää, mikä oli ennakkoon tehtyä, mikä akustista soittoa ja mikä akustisen soiton luomia elektronisia jälkiefektejä, varsinkin kun flyygeleitä oli kaksi ja soitto osittain myös pianon sisältä tapahtuvaa ja kieliä preparoivaa. Melko abstraktista konseptuaalisuudestaan huolimatta Muntendorfin teokseensa rakentamat jännitteet tempaisivat keskittymään rytmiikkansa ja elektronisten äänimaisemiensa teholla – osan voisi kuvitella vaikkapa soimaan Frekvenssi-radio-ohjelmaan tai kokeelliseen elokuvaan.
Alun perin kaksiosaiseksi tarkoitettu sarja saikin lopulta vielä keskiosan. KreisIncrease on käsiohjelman mukaan inspiroitunut Berndt Alois Zimmermannin orkesteriteoksesta Stille und Umkehr, josta musiikillisen materiaalin soveltamisen sijaan Muntendorf on halunnut ”pohtia sen merkityksellisyyden siirtymisen resonanssillista mahdollisuutta”. Pitkälle yhden sävelen motiivin ja sen oktaavi-intervallien ympärille rakentuva KreisIncrease laajensi soittoa jälleen pianistien kehoihin ja pianopenkkeihin, avautuen myös romanttismuotoisemmiksi juoksutuksiksi (mieleen tuoden niin Musorgskin Näyttelykuvat kuin Ligetin Musica ricercatan) ja päättyen lattialle sijoitetuille syntetisaattoreille, ”soittelun” kaltaiseen tunnelmaan.
Key of Absencen teemana oli menneen ja tulevan illusorisuus, nykyhetken ollessa ainoa todellinen vaikkakin ohikiitävä tila. Vanhojen äänilevyjen samplejen säestämänä pianistien puheet laajenivat omanlaisekseen dialogiksi heidän huudellessaan toisilleen ”Nopeammin, Emil! / Nopeammin, Mirka!” ja lausuvan kenties kaikki mahdolliset ajalliset rekombinaatiot soimisen toiveesta, mallia ”Toivon sen soivan niin kuin ei koskaan tule soimaan [–] Toivon ettei se soi kuin se ei koskaan ole soinut”. Perkussiiviset napsahtelut kehystivät kellon raksutuksen kaltaisella vääjäämättömyydellään surusointuihin vaipuvaa teosta, joka taikoi ajantajun kellumaan pysähdyksiin. Vaativa kokonaisuus sujui Viitalalta ja Holmströmiltä kunniakkaasti. Helpoimmasta päästä ei Muntendorfin trilogia ollut kiinnostavuudestaan ja vetoavuudestaan huolimatta ymmärtää – mutta se kutsuukin luonteellaan useampaan kokemukseen.
Viikon festivaali olisi ollut mitä mainiointa päättää tähän, mutta vartin logistisen väliajan jälkeen ohjelman perälle oli vielä laitettu Erik Bergmanin (1911–2006) Borealis kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille. Kahteen taitteeseen jakautuneessa teoksessa toista pianoa soitettiin perinteisesti ja toista laajennetuilla tekniikoilla, lyömäsoitinten jakautuessa lyötäviin ja helistettäviin.
Alun uteliaasta seikkailullisuudesta huolimatta Borealis oli lopulta raskas ottaa vastaan, mikä ei ollut kuitenkaan Viitalan, Holmströmin ja lyömäsoittaja Petteri Kipon mainion soittotaidon syytä. Muntendorfin trilogian jälkeen Borealis vain tuntui irralliselta ja epäjohdonmukaiselta rymistelyltä, ja lisäksi vähän liiankin samankaltaiselta kuin monet muutkin festivaalilla kuullut Bergmanin teokset. Ehkä alle tunnin konsertti on formaatti, jota ei tarvitse myöskään pelätä. Tällä kertaa vähemmän olisi ollut enemmän.
Santeri Kaipiainen
