Musiikin ajan torstai-iltapäivän Reflecting Light and Noise –konsertissa lavalle nousivat huilisti Camilla Hoitenga ja sellisti Jakob Kullberg. Konsertin keskiössä oli festivaalin tämänvuotisen päävieraan Kaija Saariahon kolme teosta, joiden henkiseksi teematunnelmaksi vaikutti muodostuvan omanlaisensa etsimisen henki.
Konsertin avannut Anna Thorvaldsdóttirin selloteos Transitions sisälsi saatetekstin mukaan vuorottelua ”ihmisen” ja ”koneen” välillä: ensin mainittua edustivat pitkät, liukuvat ja melankolisetkin kaksiääniset fraasit, ja jälkimmäistä hiljainen, nopeasykkeisempi kuviointi. Osuudet lähenivät toisiaan kevyesti vailla selkeää synteesiä, ja teoksen lopullinen viesti jäi hieman epäselväksi. Toissa vuonna edesmenneen Jovanka Trbojevićin Ladders to Reason loi mielikuvan kuunnelmasta tai aikuisten sadusta Aleksi Barrièren toimiessa kertojana lapsuusmuistolle, jossa sisarukset koettelivat vuorotellen psyykkistä kestävyyttään verkkohäkissä. Uusekspressionistinen huiluosuus kommentoi tarinaa rikkaalla tunneilmaisulla.
Saariaho-osuus alkoi sellon ja huilun lyhyellä mutta kiintoisalla vuoropuhelulla Mirrors, jota seurasi nykyhuiluklassikoksi muodostunut NoaNoa. Paul Gauguinin puupiirroksesta ja päiväkirjateksteistä ammentava teos loi elektroniikalla huilistin ympärille kaikuisan tilan, johon Hoitenga toi ekspressiivisyyttä välillä tutkaillen ja välillä intensiivisemmällä voimalla. Tunnelmassa oli tietty vieraus, joka vei assosiaatiot luonnon pariin, paratiisin uhkiin. Saariahon luottohuilistina osasi Hoitenga tässäkin koskettaa piilotajuntaa, tuoden esiin tietynlaisen akuutin valppauden kokemuksen. Près soolosellolle jatkoi samaa ”epätyynen rauhan” tuntua, mutta pitempänä teoksena oli vaikeampi seurata punaisen langan kannalta. Kullbergin soitosta tuntui kuuluvan ilmaisullisia viittauksia lähes koko selloperinteeseen.
Saariahon puolison Jean-Baptiste Barrièren Crossing the Blind Forest alkoi bassohuilulla, ja raja elektronisten osuuksien ja huilun välillä häilyi kuulijalle. Ilmava soittotapa toi mielleyhtymät shakuhachin tai neyn kaltaisiin ulkoeurooppalaisiin huiluihin, samoin kuin kappaleessa esiintyneet asteikot. Elokuvallinen selviämistunnelma kasvoi intensiteetiltään melko äkilliseen loppuun saakka.
Iltakonsertti Nordic Dwellings Viitasaaren kirkossa oli myös pääosin sopraano Tuuli Lindebergin ja kitaristi Petri Kumelan duoesitys. Hoitenga vieraili alussa Saariahon nuoruudentyössä Adjö, jossa Solveig von Schoultzin runotekstiä tavutettiin korostuneesti, ja huilu ja kitara sekä imitoivat tavujen ilmettä että toimivat vastauskommentteina laulajalle. Myöhempiin Saariahoihin verrattuna oli tapahtumankuljetus enemmän etsiskelevää.
Kantaesityksensä saanut norjalaisen Øyvind Mælandin ”de du trodde du aldri ville huske” koostui lyhyistä, lähes aforistisista pätkistä säveltäjän maanmiehen Øyvind Rimbereidin teksteihin. Sarja oli laadusta tinkimättä tunnelmaltaan kepeä ja virkistävä, aivan kuin heijastellen lied-perinnettä eri esteettisestä vinkkelistä. Osat tavallaan pyörivät pienten mystisten asioiden naivistisen ihmettelyn ympärillä.
Jesper Nordinin Semper Dolens pohjautui kahteen John Dowlandin lauluun – ja oikeastaan voidaan käsittää jonkinlaisena remiksauksena. Alkuperäisten teosten dekonstruktio ei vienyt tunnistamattomiin saakka, vaan tarjosi mahdollisuudet laajentaa ilmaisua, jossa melankoliasta tuli omanlaisensa jännitystä lisäävä tekijä; kuin suru, joka katoaa vain suremalla.
Konsertin päättänyt Lauri Supposen neliosainen Dwell, or How All Birds Have Flown to Panama jatkoi samalla tapaa lainaten muotoajatustaan postmodernin popin puolelta. Säveltäjän Solsirépifpan-teoksen tavoin voitiin tämäkin nimittäin käsittää tietynlaisena mixtapena, johon tuodaan jotain omaa ja sovitetaan jotain lainattua musiikkia sekaan – tässä tapauksessa Dowlandia, Antoine Boësset’ia ja Gérard Griseytä. Eklektinen teos vaati kitaran pitämistä ”osittaisessa epävireessä” lähes koko kestonsa ajan. Haikea paremman kaipuuta ja pariutumisen toiveita henkivä Dwell vaihteli näyttämöllisten elementtien, lähes rockvaikutteisten toistojen ja 1900-luvun alkupuolen tunnelmien kesken. Varmaotteinen Kumela ja laulutarkkuudeltaan loistava Lindeberg soittivat illan hämyyn tunnelmaan soveltuen encoreksi vielä Debussyn Beau soirin.
Santeri Kaipiainen
