Richard Wagnerin Ring-sarja jatkui Kansallisoopperassa musiikillisesti hienolla Valkyyrialla. Solisteista loisti erityisesti Miina-Liisa Värelä Sieglinden osassa. Ohjaus jätti yhä toivomisen varaa.
Kansallisoopperan uuden Valkyyrian suurimpia ilon aiheita tuntui olevan se, että se ylipäätään saatiin lavalle yli kahden vuoden koronakompuroinnin jälkeen. Kapellimestarikin ehti Ring-saagan epäonnisissa käänteissä vaihtua Esa-Pekka Salosen jouduttua lykkäysten vuoksi perumaan Reininkullan jälkeiset kolme viisituntista pääosaa. Tilalle noussut Hannu Lintu todisti pelot sarjan latistumisesta turhiksi, sillä hän teki Valkyyriasta voimallisesti omanlaisensa ja veti orkesterin mukaansa kuumeiseen ja draamantäyteiseen menoon.
On toki kuultu soinnillisesti eheämmin virtaavaa, romanttisempaa ja kultivoidumpaa Wagner-soittoa, mutta Lintu löysi Valkyyriasta monia muita enemmän demoniaa. Hän noukki partituurista uusia yksityiskohtia ja motiivien värityksiä, korosti tummia bassomurinoita ja ärhäköitä aksentteja, hekumoi rakkaudentäyteisillä melodioilla ja venytti tempoja. Orkesteri soi muhevasti, ja erityisesti matalille vaskille täytyy antaa kunniamerkki fyysisestikin urheasta suorituksesta. Jatkossa voisi balanssia vielä hiopa ja lisätä hiljaisten kohtien merkityksellisyyttä.
Heti alkusoitossa orkesteri vei kuulijat myrskyn keskelle odottamaan jännityksentäyteistä iltaa. Se, mitä näyttämöllä nähtiin, ei oikein vastannut odotuksiin.
Reininkullasta tutut Mikki Kuntun showareenamaiset spotit valaisivat karua lavastusta, ja ohjaaja Anna Kelo oli tehnyt Hundingin majasta kristityn papin kodin seinällä roikkuvine risteineen. Idea tuntui irralliselta, eikä pappi-Hunding sopinut yhtään roolin raakalaismaiseen kuvaan. Hänen miehensä irvistelivät taustalla pakonomaisesti.
Kelo ei saanut myöskään kaksossisarusten rakkaustarinaan fyysisesti ilmenevää jännitettä. Toistensa tunnistaminen, intohimon herääminen ja kasvaminen orgastiseksi eivät saaneet oikein muuta näyttämöllistä ilmenemismuotoa kuin velttoa lavalla tallustelua. Eikö tämä Ringin inhimillisin musiikki herättänyt ohjaajassa enempää tunteita?
Toisessa näytöksessä oltiin ylijumala/sotapäällikkö Wotanin komentokeskuksessa, jossa pari sähköttäjää lähettää telegrammeja. Tämäkään ei kertonut Valkyyrian tarinasta mitään vaan oli irrallinen lisä. Tähän näytökseen Kunttu oli loihtinut tunnelmallisen valaistuksen, joka siivilöityi katsomoon saakka lehvistön läpi. Tosin se sopisi paremmin Tristanin ja Isolden rakkausduettoon kuin kyseisen kohtauksen apeuteen.
Erika Turusen puvustus assosioitui viime vuosisadan puoliväliin, mutta viimeisen näytöksen alun spektaakkelissa, valkyyrioiden ratsastuksessa hän oli päässyt revittelemään amatsonijoukon soturinpuvuilla, kivääreillä ja hurjilla rintavarustuksilla. Mutta jälleen: miksi valkyyriat lähinnä laahustivat lavalla? Kyllä tähän kohtaukseen yleensä keksittään jotain fyysisempää.
Visuaalisia tehoja silti riitti, sillä Kunttu oli luonut kallionlohkareiden sisältä hehkuvaa ja salamoivaa valoa, ja Brünnhilden kalliota ympäröi katosta laskeutuva, näyttävä tulirengas. Taikatuli ehdottomasti tarvitaan mukaan, vaikka moni ohjaaja nykyisin ajattelee muuta.
Originellia ja kantavaa ideaa Kelo ei ollut Valkyyriaan keksinyt. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että Wagnerin oopperoista tehdään vanhaan tyyliin satumainen, muutamalla realistisella epookkiviitteellä höystetty tarina, mutta ainakin lavatyöskentelyn pitäisi tällöin olla elävästi reagoivaa ja sisäisesti intensiivistä. Nyt se ei sitä ollut.
Kelo tuntui yrittäneen alleviivata ylijumalan ja hänen tyttärensä Brünnhilden inhimillisyyttä. Tommi Hakala teki toisessa näytöksessä Wotanista yllättävän heikon hahmon, joka luhistui maahan hävittyään kiistan vaimonsa Frickan kanssa. Kyllä tämäkin toimi – Hakalan sai hahmon itsetilitykseen paljon vivahteita. Hänellä ei kuitenkaan ole Heldenbaritonin kuparista kalsketta eikä matalia ääniä, ja loppua kohti voimat hyytyivät. Wotanin raivoamisessa ja välienselvittelyssä Hakala joutui pinnistelemään, eikä koskettaviin jäähyväisiin Brühnnhildelle löytynyt enää herkkyyttä.
Kovin wagnerilaista dramaattista instrumenttia ei ole myöskään Brünnnhilden osaa laulaneella Johanna Rusanen-Kartanolla, ja valkyyrian huudot menivät ylärekisterissä vähän sinne päin. Kun hän sai laulaa prässäämättä, tulos oli paljon parempi. Rusanen-Kartano välitti hahmonsa kehityksen tottelevaisesta tyttärestä inhimillisen rakkauden kokemiseen, kapinallisuuteen ja nöyryytykseen: hänen tulee nukkua tulen ympäröimällä kalliolla, kunnes sankari hänet löytää.
Toisinaan ohjaaja oli laskenut hahmot turhankin tavallisiksi. Valkyyrian keskeinen kohtaus on toisen näytöksen Todesverkündigung, jossa Brünnhilde ilmoittaa Siegmundille tulevasta kuolemasta. Kansallisoopperan edellisessä, Götz Friedrichin ohjaamassa Ringissä kohtaus oli taianomainen, kun henki olisi laskeutunut maan päälle, aluksi vain keihään kärki valaisten Nyt Brünnhilde vain tallustaa paikalle kivääreineen kuin kuka tahansa metsästäjätyttö.
Parhaan vaikutelman solisteista teki Miina-Liisa Värelä Sieglinden osassa. Hänen äänensä on kasvanut muhkeasti resonoivaksi ja laaja-alaiseksi Wagner-sopraanoksi, jossa on aineksia myös raskaimpiin rooleihin, Brünnhildeen ja Isoldeen. Ensimmäisessä näytöksessä hän välitti hyvin kaaren veljensä tunnistamisesta rakkauden hehkuun, vaikka ensi-illassa se jäikin vaille orgastista kulminaatiotaan.
Toisen näytöksen epätoivoisissa repliikeissä Värelä sai näyttää kaikki voimansa, ja hän loi hahmoonsa raastavaa intensiteettiä. Joachmin Bäckström jäi Siegmundina hänen varjoonsa. Hänellä on kauniisti soiva, tiivis tenori, josta kuitenkin puuttuu wagneriaaninen vuolaus. Hahmonakin hän jäi estoiseksi. En hahmottanut, miksi hän oli istutettu toisessa näytöksessä buddhalaisiin rukousasentoihin. Taaskin irrallinen idea.
Matti Turunen teki mureine bassoineen Hundingin roolin asiallisesti, ja tarvittavaa demoniaa hän saanee hahmoonsa lisää kokemuksen ja hyvin ohjaajien kautta. Niina Keitelotti moraalin vartija Fickana myös aistilliset keinot käyttöön. Hänenkin äänensä on sangen lyyrinen Wagneriin.
Reetta Haavisto, Jenni Hietala, My Johansson, Maria Turunen, Monika-Evelin Liiv, Merja Mäkelä ja Anna Danik olivat näyttävästi laulava valkyyrioiden joukko, joiden huudoista ei puuttunut niin teatraalista uhoa kuin huumoriakaan.
Harri Kuusisaari
