Ilmassa oli poikkeuksellista odotusta, kun Radion sinfoniaorkesterin vuonna 2021 aloittava uusi ylikapellimestari, brittiläinen Nicholas Collon johti orkesteria ensimmäisessä konsertissaan nimityksensä jälkeen. ”Olo on euforinen”, kertoi intendentti Tuula Sarotie harjoitusviikon alussa. Tuo luottamuksen ja inspiraation tunne välittyi myös konsertissa niin, että tulevalta yhteistyöltä sopii odottaa paljon.
”Tärkeintä on luoda ilmapiiri, jossa syntyy musisoimisen ilo”, sanoi Collon Rondon myöhemmin julkaistavassa haastattelussa. Hän ei ole yksityiskohtia jynssäävä, kontrollihakuinen harjoittaja, vaan hän luottaa muusikoiden ammattitaitoon ja haluaa stimuloida sitä. Silti löysästä nice guy -menosta ei ole kyse: Collon tietää tarkalleen, mistä naruista vedellään.
Ulkoisesti Collonin johto näyttää elegantilta ja luontevalta: siinä ei ole mitään ylimääräistä showta. Näyttö on täsmällistä, joustavasti kommunikoivaa ja musiikin virtaavuutta ylläpitävää. Hän ei tunnu korostelevan yksityiskohtia eikä tietoisesti pyrkivän sellaisiin jännitteisiin ja draamaan kuin edeltäjänsä Hannu Lintu.
Toisaalta yleistykset eri kapellimestarityypeistä voivat olla myös liian helppoja. Taiteilijaa saatikka niinkin mutkikasta asiaa kuin orkesterin ja kapellimestarin välistä kemiaa ei voi laittaa yhteen muottiin, joten kaikki ovet ovat auki myös veret seisauttaville esityksille.
Konsertti alkoi brittisäveltäjä Julian Andersonin Fantasialla, joka kertoi jo sangen paljon osapuolten välisestä kommunikaatiosta. Heti alun polyrytmisesti limittyvissä vaskikajautteluissa oli atleettista imua, loistoa ja näytönhalua.
Teoksen viisi osaa ovat tapahtumarikkaita ja eri suuntiin pyristeleviä, mutta ilme ei ollut silti vaikeaselkoinen vaan virtuoosisesti ilakoiva ja soinnista nautiskeleva. Esitys henki sellaista valppautta, että jokaisesta hetkestä teki mieli pitää kiinni.
Anderson on ottanut vaikutteita niin modernismin perinteestä kuin ranskalaisesta spektraalimusiikista. Linjat kasautuvat energisesti kuin Magnus Lindbergillä ikään, mutta kolmannen osan väreilevä yömusiikki vie taas aivan toiseen maailmaan.
Neljäs fantasia vie tiheydessään ja soittimellisissa tehoissaan (osa soittimista in viritetty ¼-sävelaskeleen matalammalle) jännitteen räjähtämispisteeseen, mutta teos päättyy silti eheään kaarrokseen.
Ravelin G-duuri-konsertossa solistina oli turkkilainen pianisti-säveltäjä ja myös yhteiskunnallisena kommentaattorina kunnostautunut pianisti Fazil Say.
Hänen pitkä kokemuksensa kuului ylimyksellisessä tulkinnassa, jossa ei tarvinnut enää tähdennellä jokaisen juoksutuksen irtonaisuutta ja tekstuurin elohopeamaisuutta – kuten nuori komeetta Daniil Trifonov RSO:n kanssa pari vuotta sitten teki – vaan saattoi nojautua taaksepäin ja nauttia jazz- ja kabareetunnelmista ja klassisesta auvosta.
Ylimääräisessä numerossaan, omassa Black earth -kappaleessaan Say imitoi preparoiduilla pianon äänillä turkkilaista perinteistä jousisoitinta ja loi vetävän imun orientaalisten ja länsimaisten sointimaailmojen välille.
Berlioz’n Fantastinen sinfonia on ohjelmamusiikin klassikko, jonka huumehouruiset näyt rakkaudessa riutumisineen, mielen sumentumisineen, teloituskulkueineen, noitasapatteineen ja helvetin orgioineen antaa mahdollisuudet näyttäviin orkestraalisiin tehoihin.
Collon vältti tässäkin turhaa spektaakkelimaisuutta ja loi tasapainon kauneuden ja sairaalloisuuden, klassisen sinfoniamuodon ja tarinan kerronnan välille.
Herkän taiteilijan rakastumiset ja pettymykset tulivat esiin empaattisesti. Toisessa osassa kaksi harppua tuotiin orkesterin eteen, mikä tehosti tanssiaisten pyörryttävyyttä. Hidas osa englannintorven ja oboen duoineen henki yhtä aikaa pastoraali-idylliä että väijyvää uhkaa.
Ehkä teoksen neuroottisiin piirteisiin ja makaaberiin loppuhuipennukseen olisi voinut heittäytyä vieläkin kuumeisemmin, mutta tällainen yleispätevämpi esitys toimii yhtä lailla. Ei musiikinteon voima aina ole tehojen järeydestä kiinni.
Harri Kuusisaari
