Helsingin oopperakesä. Det här är ögonblicket Alensanterinteatterissa. Sävellys Tze Yeung Ho, libretto Heidi von Wright.
Vapaiden oopperaryhmien tuotannoille yhteisen foorumin tarjoava Helsingin oopperakesä lähti upeasti matkaan, kun sen konserttia Taiteiden yössä seurasi yli tuhat kuulijaa. Se kertoo, että vaihtoehtoiselle oopperalle on tilausta. Aivan tällaisiin lukuihin ei yleisö sentään nouse itse esityksissä Aleksanterinteatterissa, mutta usein juuri pienimuotoiset teokset toimivat oopperamuodon uudistamisen laboratorioina.
Näitä uusia ideoita sai aistia festivaalin ensimmäisessä kantaesityksessä. Norjalainen, osaksi Suomessa asuva hongkongilaisjuurinen säveltäjä Tze Yeung Ho ja runoilija Heidi von Wright ovat luoneet 50 minuuttia kestävän pienoisoopperan Det här är ögonblicket, joka pureutuu ihmisen mielen välitiloihin ja valveunen rajamaille juuri ennen kuolemaa.
Teos hylkää perinteisen narratiivisuuden ja draamallisuuden, sillä von Wrightin libretto on hyvin runomainen. Sen koostuu lyhyistä, selkeistä mutta silti avoimeksi jäävistä säkeistä, jotka ilmaisevat usein alitajunnan toiveita ja kysymyksiä: mitä kaikkea jäi sanomatta ja tekemättä viimeisen rajan lähestyessä? Solistit, kaksi sopraanoa, on nimetty vain henkilöiksi A ja B. Ilma tiivistyy tunteista, joita ei kuitenkaan voi määritellä.
Tällaisen oopperatyylin juuret ovat symbolismissa, ja teosta voikin pitää Debussyn Pelleas ja Melisanden kaukaisena etiäisenä. Konkretia jää taka-alalle fokuksen ollessa sisäisissä liikkeissä. Teoksen alkupuolella luodaan perusasetelma eli kahden lavalla olevan sopraanon suhde. Sen laatu jää arvailtavaksi, mutta teksti viittaa selvästi intiimiin: ”Olemme aina me. Jos kaadun, otat minut kiinni. Jos putoat, saan sinut kiinni. Yksi askel eteenpäin, yksi askel taaksepäin. Auttava käsi on aina suurempi kuin hänen, joka tarvitsee apua.”
Teksti luo fyysisiä yhteen kietoutumisen kuvia käsistä, äänestä, pikkuvarpaasta, jota toinen kosii. Toisessa näytöksessä libretto keskittyy luettelemaan erilaisten pelkojen aiheita, ja viimein ollaan yksinäisyyden loukussa, jolloin kaikki on jo liian myöhäistä.
Tze Yeung Ho on säveltänyt tekstin henkeä ja rytmejä tarkasti seuraavan musiikin, soittimistonaan kaksi harmonikkaa. Musiikissa on unenomaista horroksen tilaa, joka hertää aina välillä äkillisiksi muistoiksi tai tuskan ja pelon purkauksiksi. Säveltäjä käyttää harmonikkaduoa soittimen mahdollisuudet ymmärtäen: nopeiden kuvioiden, paljetremolon tai glissandon keinoin saadaan isoja tehoja. Tärkeintä on silti hiljaisuudesta lähtevä sisäinen intensiteetti, joka säilyy.
Pelkistetty laulutekstuuri ilmaisee tunteita niiden kaikessa suoruudessaan ja hämäryydessään. Viimeisessä näytöksessä laulajat ovat pukeutuneet kokonaan peittäviin punaisiin huntuihin, ja laulutyyli muuttuu yllättäen Peking-oopperan mieleen tuovaksi nasaaliksi maskin alta lauluksi. Tässä Tze Yeung Ho muistelee oman perinteensä, kantonilaisen oopperan kuolinkohtauksia, ja kulttuurinen perspektiivin vaihdos sopii hyvin teoksen maailmasta irtautuvaan loppuun.
Suvi Kajaksen pukusuunnittelu korosti esityksen surrealistista virettä. Sini Ström ja Sonja Vertainen soittivat harmonikkaosuudet taitavasti, ja laulusolistit Linnea Sundfaer Casserly ja Johanna Nylund tavoittivat uskottavasti ja herkästi hahmojen suuntaansa hakevat tunteet. Dante Thelestam oli tehnyt lyhyen välisoiton. Ei oikein selvinnyt, miksi tarvittiin toinenkin säveltäjä.
Harri Kuusisaari
