Kesän merkittävin oopperakantaesitys oli Korsholman musiikkijuhlilla nähty Olli Kortekankaan säveltämä ja libretisti Pia Perkiön tekstittämä Elämänkuvat, joka perustuu Isonkyrön vanhan kirkon seinämaalauksiin. Niitä ei välttämättä miellä sarjakuvaksi, mutta sitähän se on, kun Raamatun kertomukset kiertävät seiniä ritirimpsuna. Ooppera ei kuitenkaan ota aihettaan suoraan Raamatusta, vaan kertoo enemmän Isonkyrön kirkon kuvia maalaavan taiteilijan sisäisestä kamppailusta ja nykyihmisen ahdistuksesta.
Istun oopperan toisessa esityksessä juuri sillä kohdalla, jossa kuva kertoo itsensä hirttäneestä Juudaksesta. Isonkyrön kirkon kuvat ja sakastin esineet ovat aina herättäneet hurjia väristyksiä. 1500-luvun alkupuolella rakennettu kirkko on nähnyt synkkiä aikoja, niin Nuijasodan mestaukset kuin Napuen taistelun joukkohaudat kirkon hautausmaalla.
Nyt kirkko ja sen seinien kuvat tavallaan pääsevät päärooliin. Voiko tätä oopperaa esittää muualla kuin Isonkyrön kirkossa? Ainakin kirkon seiniä kiertävästä kuvasarjasta pitäisi tehdä kirja, jossa näkyvät alkuperäisten kuvien lisäksi myös rekonstruktiot ja tietysti kuvien ja latinankielisten tekstien selitykset, sillä nykyihminen alkaa olla Raamatun suhteen yhtä lukutaidoton kuin keskiajalla.
Kuvat maalattiin 1560-luvulla silloisen kirkkoherran tilauksesta ja kustannuksella, mutta jo sata vuotta myöhemmin niitä pidettiin sopimattomina, ja ne peitettiin maalilla. Runsaan parin sadan vuoden jälkeen ne löydettiin uudelleen.
Olli Kortekankaan orkesterikudos on omaperäistä, mutta silti se kertoo tarinaa hyvin ymmärrettävästi. Elämänkuvia esittivät Vaasan ja Seinäjoen kaupunginorkesterit, Vaasan oopperakuoro ja Kuula-opiston lapsikuoro Estradi, joita johti Anna-Maria Helsing.
Waltteri Torikka esitti salskealla baritonillaan tehtäväänsä epäröiden suhtautuvaa Maalaria, joka kokee vastuunsa aivan liian suureksi ”Jumalan kärsimyksen” kuvaamiseen. Kun Maalarin mieltää keskiaikaiseksi hahmoksi, kokee yllätyksen, sillä kirkkoon tulee hiljentymään sopraano Päivi Nisulan esittämä Mariia nykyajan mustaan pitsipukuun ja suruhuntuun pukeutuneena.
Ooppera etenee eri aikakausissa, ja Mariia kertoo omasta ahdistuksestaan ja surustaan, jonka syyn voi aavistaa suruhunnun takaa. Päivi Nisulan sopraano soi kirkkaana – ilmeisesti hän on elämänsä kunnossa, vaikka lauloi rooliaan jo toista kertaa saman päivän aikana.
Kuoroilla on teoksessa suuri osuus, sävelmät tuovat mieleen Taize-laulut tai virren veisuun poljennon. Ehkä kuoron osuudet alkavat vielä elää omaa elämäänsä erillisinä esityksinä. Teoksen alkuosa liikkuu painostavin rytmein, sillä se kuvaa Maalarin ahdistusta ja Mariian surua. Jossain kultaisen leikkauksen paikkeilla tulee välisoitto, joka etenee pyörteisin liikkein, kuin Pyhä henki, josta et tiedä mistä se tulee, mutta kuulet sen huminan.
Tuon intermezzon jälkeen tunnelma muuttuu, sillä Mariia kokee saaneensa siunauksen ja Maalari tuntee taivaan ja valon kosketuksen. He laulavat yhdessä onnentäyteistä duettoa, ja orkesteri alkaa soittaa tanssillisia rytmejä.
Ylimaallisen ilmeen teokseen tuovat Pohjanmaan tanssin aluekeskuksen kolme tanssijaa, Viivi Sjöblom, Sara Sellberg ja Miika Alatupa, joiden sukupuolettomat tutu-asut on tehty harmaasta huovasta. Enkelimäisyydessään he tuovat häivähdyksen tuonpuoleisesta ja ovat ohjaaja Ville Saukkosen ja puvustaja-lavastaja Taina Relanderin oivaltavaa yhteistyötä. Muuten niukka näyttämö noudattaa kirkon karua henkeä.
Loppuunmyydyt esitykset olivat Korsholman Musiikkijuhlien tuotantoa. Yle välittää yleensä suomalaisten oopperoiden kantaesitykset, mutta miksi ei tätä?
Paula Nurmentaus
