Arvio: Stravinsky-ilta Kansallisbaletissa 19.4. Petrushka ja Kevätuhri, koreografiat Johan Inger ja Goyo Montero. Musiikinjohto Rumon Gamba.
Igor Stravinskyn säveltämät baletit kuuluvat jokaisen varteenotettavan balettiseurueen ohjelmistoon, koska ne asettavat yhtäläisen korkeita vaatimuksia tanssille ja musiikille ja päivittävät Sergei Djagilevin kokonaistaideteoksen ideaa uusien sukupolvien tulkittavaksi. Kansallisbaletin lähtölaukaus uudessa talossa 1994 oli komea: Kevätuhrin alkuperäisversion rekonstruktio ja Jorma Uotisen Petrushka.
Sittemmin Tero Saarisen Petrushka nähtiin hänen oman seurueensa vierailuna, mutta uusia versioita näistä klassikoista Kansallisbaletti ei ole tehnyt kuin vasta nyt. Syytä oli tehdä, sillä sekä tanssijoiden että oopperaorkesterin taso on noussut niin, että illasta muodostui nautittava. Koreografiat eivät ehkä olleet unohtumattomia mutta tekivät silti kunniaa teosten tematiikalle, ja Petrushka tarjosi kohtalaisesti uusiakin virikkeitä.
Ensin tekee silti mieli nostaa Rumon Gamban johtaman orkesterin hieno osuus – tällaiseen kehuun kun ei baletissa usein ole mahdollisuutta. Petrushkassa orkesteri tarttui vaihtojakoisiin rytmeihin hanakan täsmällisesti. Venäläisen karnevaalin rehevyys tuli esiin maalauksellisena, ja jokaisen kohtauksen ja hahmon karaktäärit piirtyivät eloisina.
Kevätuhrista on tututtu kuulemaan toinen toistaan taiturillisempia konserttiesityksiä, mutta vasta baletin yhteydessä sen symbolinen ja teatterillinen luonne paljastuu. Gamba houkutteli orkesterista syvänkarheaa maamullan sointia ja ritualistista tunnelmaa. Mutkikkaiden rytmikuvioiden täsmällisyys ei jättänyt toivomisen varaa, ja Uhritanssi jyskytti raskaamman oloisesti kuin monesti konsertissa.
”Niin kuin olisi Rammsteinia kuullut”, kommentoi eräs baletissa harvemmin käyvä vieras esityksen jälkeen, ja partituurin ikimoderni raakuus tuli todellakin voimallisesti koettavaksi.Espanjalaisen Goyo Monteron koreografia on saanut vaikutteita Vaslav Nininskyn alkuperäisversiosta, ja se menee musiikin matkaan.
Koreografi pysyi alkuperäisessä tematiikassa, vaikka uhreja olikin tässä kaksi, alkupuolella mies ja jälkipuolella nainen, joilla molemmilla oli omanlaiset syyt yhteisön ulkopuolelle jäämiseen. Miesuhri, upea ja koskettava Giulio Diligente on ensin yhteisön valittu mutta epäonnistuu tehtävässään saada yhteyttä korkeampiin voimiin. Yhteisö hylkää hänet ja jopa pahoinpitelee niin äänekkäästi, että musiikkikin peittyy.
Toinen, naisuhri on jo saanut yhteyden voimiin, mutta se vaatii luopumista toisten hyväksi. Näin uhrautuminen saa henkisemmän sävyn, jonka Heidi Salminen välitti hienosti. Teoksen keskiössä on silti kollektiivi, joka vaatii ja pyristelee kohti jotain korkeampaa. Tanssin kurkottelevat eleet kiihtyvät lopussa villeiksi. Erilaiset rinkimuodostelmat – jotka ovat oleellisia myös Nijinskyn versiossa ja musiikin rytmeissä – luovat koheesiota, mutta johtajaa ja välittäjää kaipaava yhteisö hajoaa paikoin kaaoksen partaalle.
Minimalistinen lavastus keskittyy ylimaallisen voiman symboliin, jättimäiseen kehään, jota liikuttelemalla näyttämö ja tanssi saavat erilaisia perspektiivejä valoineen. Toisinaan liikkeen jännite hieman lopahtaa, ja tanssijat jäävät käveleskelemään. Ikään kuin ideat loppuisivat kesken. Teos ei yllä sellaiseen visionäärisyyteen kuin Tanssin talossa viime syksynä nähdyssä Pina Bauschin versiossa.
Petrushkan ruotsalainen koreografi Johan Inger on siirtänyt nykypäivän muotimaailmaan. Nukketeatteria vetävä taikuri onkin kansainvälinen muoti-ikoni, selvästikin Karl Lagerfeldin näköiseksi puettu, ja nuket ovat mallinukkeja – niin myös Petrushka. Hänet heitetään käytöstä poistettuna röykkiöön, mutta rakastuminen ballerinaan antaa hänelle elämän tarkoituksen – joka sitten johtaa kuolemaan mustasukkaisen soturin veitsestä.
Inger on mahduttanut perinteiseen kolmiodraamaan paljon nykyisen kulutusyhteiskunnan kritiikkiä. Muotinäytöstä seuraava hienostopiiri on koppavien keikarien kokous, ja hahmojen joukossa on malleja, vaattureita, teknikkoja, maskeeraajia, kampaaja ja yleisöä.
Lavalla riittää paljon ihmeteltävää, mutta perustarina kuitenkin pysyy. Petrushkan ja soturin pukeminen kasvottomiksi muovinukeiksi vie heitä yksilöllisyyttä, mutta tanssin keinoin Atte Kilpinen ja Frans Valkamakuitenkin saivat hahmot eloon, ja Hye Ji Kangin Ballerina oli perinteinen keikistelevä Barbie-hahmo. Nukkien koreografiaa hallitsevat mekaaniset liikkeet, joiden alta kuitenkin paljastuu myös inhimillisyyttä.
Tero Saarisen version koskettavuuteen modernin cool koreografia ei kuitenkaan yllä.
Harri Kuusisaari
