Thaimaa on saanut nostettua klassisen tanssiteatterinsa khonin uuteen nousuun, ja vuosittaiseen huipputuotantoon satsataan kuin megamusikaaliin ikään. Tämänkertainen Thaimaan kansalliseepoksen jakso Maiyarapin taistelu yhdisti klassisen thai-tanssin kauneuden, maskien ja pukujen loiston sekä musiikin energian moderniin spektaakkeliin tavalla, joka oli puhdasta taikaa.
Joukko toiveikkaita mattimyöhäisiä parveilee Bangkokissa Thailand Culture Centerin kulmilla kyselemässä lippuja khon-esitykseen Maiyarapin taistelu. Tuotannon kaikki 20 esitystä ovat loppuunmyytyjä, ja sana sen spektaakkelin lumosta on kiirinyt myös niille, jotka eivät perinteisestä taiteesta hirvesti välitä. Iso panostus kokoaa pitkälle toistasataa esiintyjää, ja yksistään värikkääseen pukuloistoon käytetty työmäärä on valtava.
Huomiota herättää, että myös nuorta yleisöä on paikalla kiitettävästi, mitä ei voi sanoa esimerkiksi Japanin no– ja kabuki-esityksistä. Khonilla tuntuu siis menevän Thaimaassa hyvin.
”Kyllä, sillä harrastusta riittää taidekouluissa ympäri maata, ja vuonna 2018 khonin saama asema Unescon aineettoman perinteen luettelossa herätti myös suuren yleisön huomaamaan, mikä aarre meillä on”, kertoo esityksen tuottaja-assistentti Anucha Thirakanont.
Hän kertoo, että koronapaussin aikakaan ei mennyt hukkaan. Se käytettiin perinteisten pukujen ja naamioiden valmistuksen aktivoimiseen. Ompelimoja ympäri Thaimaata perehdytettiin alkuperäiseen tyyliin ja materiaalien käyttöön, ja nyt niillä on kädet täynnä töitä, kun alan harrastajien lisäksi muutkin haluavat khon-pukuja lapsilleen. Sulkuaikana tehtiin myös paljon tiedotustyötä sekä khon-elokuva, joka tuli teattereihin vuodenvaihteessa.
Esityksiä nähdään Bangkokissa pienemmissä paikoissa pitkin vuotta, mutta marras-joulukuussa voimat kootaan vuoden suurimpaan tuotantoon Thailand Culture Centerissä. Kyseessä on kuningataräiti Sirikitin vuonna 2007 perustaman SUPPORT-säätiön projekti. Kuninkaallisen perheen tuki antaa vakuuttavuutta houkutella mukaan myös yksityisiä rahoittajia.
Säätiön tarkoituksena on ollut vaalia traditionaalisia taitoja tanssijoiden koulutuksesta aina pukujen ja maskien valmistukseen. Samalla kuitenkin khonia on ollut määrä kehittää niin, että se puhuttelee nykyihmisiä. Tämä tradition ja modernisoinnin yhteensovittaminen voi olla kaksiteräinen miekka, mutta näissä esityksissä se tuntuu onnistuneen.
Maiyarapin taistelussa on klassista thai-tanssia sitä edellyttävissä rooleissa ja näyttävissä joukkokohtauksissa, ja piphad-orkesterissa soittavat perinnesoittimien mestarit. Toisaalta maanläheisempiin rooleihin on tuotu huumoria ja nykypäivän realismia. Näyttämöllepano muistuttaa suureellisuudessaan grand opéraa tai musikaalia. Panostusta lisäsi vielä se, että kuningatar Sirikit vietti 90- ja nykyinen kuningas Maha Vajiralonkorn 70-vuotisjuhliaan.
Kaikkiaan sanoisin, että estetikka ei ole kaukana siitä, miten barokkioopperaa Euroopassa tulkitaan: toinen jalka periodi- ja tyylitietoudessa ja toinen nykypäivän teatterifantasiassa.
Taikuuksien kyllästämä matka
Ensimmäinen kirjallinen lähde khon-tanssidraamasta on peräisin ranskalaisen delegaation vierailusta Ayuttahayassa 1691, mutta lajin alkuperää ei tarkoin tunneta. Juuria on löydetty mm. varhaisemman khmer-kulttuurin kuvataiteesta sekä varjonukketeatterista, kuninkaallisista rituaaleista ja taistelutaidoista.
Khonin roolityypeillä on omat liikesanastonsa. Jalot sankarit ja sankarittaret esittäytyvät perinteisestä hovietiketistä juontuvassa hierarkiassa. He tanssivat klassisen thai-tanssin tyylitellyllä ilmaisukielellä ja luovat silhuettimaisia asentoja. Demonit tömistelevät aggressiivisesti, ja apinat liikkuvat leikkisästi ja akrobaattisesti. Esityksiä säestävät piphad-orkesteri, laulajat ja resitoijat.
Khon-esitysten sankarina on prinssi Rama (Phra Ram), hindujumala Vishnun inkarnaatio intialaisessa Ramayana-eepoksessa ja sen thai-versiossa Ramakienissa. Eepoksen pääjuonteena on Phra Ramin ja demonikuningas Thotsakanin välinen pitkittynyt sota, mutta kukin näytelmä keskittyy tiettyyn episodiin tai sivupolkuun, joita riittää loputtomiin.
Maiyarapin taistelussa pääosan saavat demonikuninkaan veljenpoika ja alamaailman hallitsija Maiyarap sekä Phra Ramin sankarillinen apinasoturi Hanuman. Episodi on kyllästetty taikuuksilla, ja oman tunnelmansa sille tuo matka Manalaan – ensimmäisen oopperan Orfeon tapaan.
Maiyarap käyttää maagisia juomiaan vaivuttaakseen Phra Ramin armeijan uneen, kidnappaa tämän ja kuljettaa valtakuntaansa. Hanuman lähtee matkalle seuraamaan häntä, voittaa Manalaan pääsyn esteet maagisilla kyvyillään ja lyö taistelussa Maiyarapin.
Teos alkaa alkusoitolla, jonka aikana ei voi kuin huokaista: klassisten tanssijoiden elegantti liikevirta sensuelleine taivutuksineen on kuin paratiisin kuva. Sitten törmäävät kaksi erilaista armeijaa, hyppelehtivä demonijoukko ja rituaalinen kuninkaallinen armeija. Niiden muodostelmat ovat visuaalisesti vangitsevia asetelmallisine pyramidikuvineen: sotakin on estetiikkaa.
Alkupuolella korostuvat myös seremoniallis-mystiset kohtaukset ennustuksineen ja taikajuoman valmistuksineen, jossa lähteestä pulpahtelee leijonia ja elefantteja. Toiminnalliseen vauhtiin päästään, kun Maiyarap lentelee ilmojen halki kaappausaikeineen. Hanumanilla on kyky muuttaa itsensä erilaisiin olomuotoihin: hän taikoo itsensä jättiläiseksi, joka nielaisee hovin suojellakseen sitä ja lopussa käy Trikut-vuorella tappamassa kärpäsen, joksi Maiyarap on muuttanut sydämensä.
Mitä tahansa siis voi tapahtua tässä lumottujen näkyjen ja teatraalisten vaihdosten spektaakkelissa – mieleen tulevat monet taikuuden tematiikassa liikkuvat barokkioopperat.
Estetismistä kansanomaisuuteen
En ole nähnyt kahdeksaa aiempaa SUPPORT-säätiön khon-draamaa, mutta niitä nähneet kertovat, että nykyisessä versiossa on paljon uudistuksia. Historiallisten esikuvien mukaan tehdyt puvut ovat väreiltään hillitympiä kuin ennen, mutta valaistustekniikan ansiosta ne kimaltavat lumoavasti. Samalla lavasteet kuten lootussuo, maanalainen järvi ja palmurotko loistavat satumaisina.
Manalan portinvartijoiden kohdalla tekstiä on uudistettu nykyaikaiseksi, humoristiseksi kommentoinniksi, ja lavalla nähdään jopa koronatestipaketti. Tämä nokkela ja kansanomainen sanailu muodostaa kontrastin tyylitellylle estetisoinnille, mutta thai-kieltä osaamattoman oli vaikea pysyä siinä mukana. Englanninkielinen tekstitys kertoi vain kohtauksen ydinjuonen.
Esityksen ohjauksesta ja muista osa-alueista on vastannut asiantuntijoista koostuva tiimi, ja pääroolilla on jopa kymmenen eri esittäjää. Näkemässäni esityksessä Hanumanin vaativan roolin esitti Thanakorn Rattanalert, joka yhdisti huikean virtuoosisesti apinamaista liikettä neuvokkaaseen ja alati reaktioherkkään roolikuvaan. Inhimillisyyttä hahmolle toi kohtaus, jossa hän lootussuolla taistelee omituisen vartijan kanssa, joka on apinan ja kalan risteytymä. Osoittautuu, että se onkin hänen poikansa Matchanu, jota esittää lapsitanssija.
Piphat -orkesteri oli tässä tuotannossa suurimmillaan, ja se oli jakaantunut kahtia näyttämön molemmille puolille. Keskustelevat stereotehot oli helppo liittää näyttämön hahmoihin. Orkesterin soittimina ovat thaimaalaiset diskantti- ja basso-oboet, kolmenlaiset rummut, symbaalit, khong wong -nimiset ympyränmuotoiset gongisarjat ja diskantti- ja bassoksylofonit.
Tottumattoman korvaan lyömäsoittimien kudos saattaa ensin tuntua monotoniselta, mutta kun tarkemmin kuuntelee, se on kaikkea muuta: rikkaan kerroksellinen ja jännittäviä rinnakkaisliikkeitä täynnä. Oboeiden nasaalit melodiat erottautuvat siitä yksilöllisen koskettavina.
Orkesteri heijastaa näyttämön tapahtumia, pysähtyneistä hetkistä kasvavaan vauhtiin, dramaattisiin käänteisiin ja lyyriseen kilkkeeseen. Kun gamelan-orkesteri tuudittaa hypnoosiin, piphad panostaa aktiivisempaan kommentointiin ja ilmeiden leikkaavaan vaihteluun.
Kuoron ja resitoijien roolit ovat monitasoisia, sillä laulajien kommentit saattavat liittyä suoraan johonkin henkilöön tai luoda yleisemmin tunnelmaa. Erityisesti naissolistien panos oli vangitsevaa. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Hanuman liittoutuu Maiyarapin hylätyksi joutuneen sisaren Piraguanin kanssa, valittava lauluääni tuntuu antavan roolille koko sen emotionaalisen sisällön.
Viimeinen kohtaus on kauneimpia koskaan teatterissa näkemiäni: jumalat tanssivat pilvien päällä, kurkistelevat ilmassa leijuvista temppelin ikkunoista ja levittelevät taivaallisen kukan terälehtiä, laulajien ja soittajien yhtyessä siunaukselliseen tunnelmaan.
Harri Kuusisaari, Bangkok Kuvat: The Support Foundation of Her Majesty Queen Sirikit
