Lontoon Philharmonia Orchestran ja sen ylikapellimestarin Santtu-Matias Rouvalin Suomen-vierailun ensimmäinen konsertti Musiikkitalossa todisti, miten hyvin parivaljakon kemiat toimivat. Orkesterilla on korostuneen lämmin sointi ja joustava, nopeasti reagoiva soittotyyli, ja Rouvali tuntuu tuoneen mukaan raikkautta ja valpasta katsetta partituuriin – puhumattakaan siitä, millainen pr-arvo hänen välitön ja epämuodollinen persoonansa orkesterille on.
Konsertin ohjelmasta tuli aluksi mieleen, että uskaltaisikohan mikään suomalainen orkesteri enää tarjota näin konservatiivista yhdistelmää kuin Rossinini Semiramide-alkusoitto, Rahmaninovin toinen pianokonsertto ja Tshaikovskin neljäs sinfonia. Konsertin kuluessa ei kuitenkaan hetkeäkään toivonut kuulevansa mitään muuta kuin sitä, mitä nyt soitettiin. Sen verran nautinnollista jo pelkkä yhteissoiton taso oli.
Philharmonia Orchestran tiivis yhteishenki kuuluio joka käänteessä, vaikkapa siinä, miten eri soitinsektiot kommunikoivat keskenään salamannopein reaktioin. Samalla heillä tuntuu olevan soittaessaan hauskaa. Rossinissa monella muusikolla oli hymy kasvoillaan, ja soitto tuntui tähtäävän kiihottavan oopperaillan luomiseen – vaikka se pelkäksi alkusoitoksi jäikin.
Niinkin yksinkertainen asia kuin jousten toistuvat rytmikuviot ja pizzicatot tuntuivat kumahtelevat Musiikkitalossa ihmeellisellä resonanssilla, ja junan lailla puuskuttavat Rossini-crescendot kasvoivat kasvamistaan niin, että vaikutus oli huimaava.
Rahmaninovin toisessa pianokonsertossa solistina oli venäläinen Denis Kozhukin. Heti alun kumahtelevat soinnut kasvoivat pianon alarekisteristä kuin kohtalon kellot, ja orkesteri päästi ilmoille syvää, tummaa sointivirtaa, joka vei mennessään. Niin emotionaalinen kuin tulkinta olikin, siinä ei ryvetetty paatoksessa, vaan kaikki oli tasapainoisesti annosteltua.
Itselläni oli jälleen kerran vaikeuksia Musiikkitalon akustiikan kanssa, joka omalle paikalleni kääri pianosoinnin sellaiseen pumpuliin, että siitä puuttui ydintä. Tämä ei varmaankaan ollut totuus Kozhukinin soitosta. Hidas osa oli joka tapauksessa niin täydellinen unelma, että siitä ei olisi halunnut luopua ollenkaan. Puhallinsoolot ja pianon repliikit olivat kuin rakastavaisten puhetta.
Tshaikovskin neljännessä sinfoniassa Philharmonia pääsi näyttämään koko värien ja dynamiikan arsenaalinsa. Rouvalin taidoista hyvän esimerkin antoi se, miten hän pystyi muovailemaan ensiosan synkopoivasta melodiikasta joustavasti ja notkeasti liikkuvaa. Tämä ei ehkä ollut venäläisintä Tshaikovskia, mutta ei tarvinnutkaan – irtonaisempi ote toi tervettä perspektiiviä musiikin tunnekylläisyyteen.
Vasket todistivat kautta matkan loistoaan, joka ei silti ollut amerikkalaisesti päällekäyvää, ja puupuhaltajat persoonallisuuttaan. Scherzon keijutanssi oli kuin baletista, jonka pizzicatojen pomppoilua Rouvali johti pilke silmäkulmassa. Se sai saman tien vastakohtansa maanläheisestä tanssista. Finaalissa eteenpäin suuntaava energia korostui kohtalonkamppailun sijaan.
Rouvali on selvästi hillinnyt elekieltään, eikä johtaminen ollut sellaista tanssia kuin joskus. Kaikki raikkaus oli kuitenkin tallella, ja sitä edesauttoi huipputarkka lyönti ja valpas kommunikaatio.
Ylimääräisenä kuultiin vappumatineoista tuttu Tango Uno, jonka keskellä Rouvali alkoi tanssittaa soolosellistiä. ja orkesterin entinen ylikapellimestari Esa-Pekka Salonen ilmestyi katsomosta ottamaan tahtipuikon siksi aikaa. Hyvä – showtakin täytyy olla!
Kiertueen toinen konsertti on tänään tiistaina Tampereella. Kesällä Philharmonia ja Rouvali palaavat Suomeen, antaen kaksi konserttia Mikkelin musiikkijuhlilla.
Harri Kuusisaari
