Arvio: Savoy JAZZFest 5.3.2021, Vijay Iyer Trio, Nils Petter Molvær Group.
Kolmen vuoden ikään ehtinyt Savoy Jazzfest onnistui tänäkin vuonna napsimaan reilun viikonlopun mittaiseen konserttisaliohjelmaansa mielenkiintoisia ulkomaisia nimiä. Lauantain kahden yhtyeen illassa yllättävää oli järjestys, sillä pianisti Vijay Iyer on sen verran kuuluisa nykyjazzin nimi, että hänen olisin luullut olleen jälkimmäisenä, etenkin viime vuonna ilmestyneen, laajaa kiitosta ja huomiota saaneen Iyerin, kontrabasisti Linda May Han Oh’n ja orkesterisäveltäjänäkin tällä hetkellä kysytyn rumpali Tyshawn Soreyn Uneasy-albumin myötä.
Rumpusetin takaa löytyi oletettavasti hyvin kiireisen Soreyn sijaan tällä kertaa nuori mutta taitava Jeremy Dutton, joka oli kuitenkin omaksunut loistavasti yhtyeen vaaliman kuuntelun ja reagoinnin, yhtenä elimenä hengittämisen taidon. Uneasyn jännittynyttä intensiteettiä – johon levyntekoajan Yhdysvaltojen poliittinen todellisuus toi omaa surullisenkuuluisaa sivumakuaan – oli läsnä koko tunnin mittaisessa konsertissa, kun trio ui tauotta, upeiden improvisoitujen transitioiden kautta, saumattomasti kappaleesta toiseen.
Kinesteettistä energiaa kumpusi myös runsaasta sekatahtilajien käytöstä: avauskappale Arch pohjautui 5/16-groovelle, joka yhdistettynä Iyerin vasemman käden rytmiostinatojen ja bassokulkujen vaihteluun liikkui samoilla vesillä kuin vaikkapa häntä nuoremman soittajasukupolven Tigran Hamasyan. Soiton auetessa kolmimuunteisuuteen viittasivat Iyerin klusterit Thelonious Monkiin, ja Work oli kuin olikin lainakappale tältä pianon eksentrikolta.
Iyerin vikkeläsormisten modaalisuuksien ohella myös Oh’n soolot toivat häntä ansaittuun valokeilaan basson alempien taajuuksien hukkuessa miksauksessa valitettavan paljon. Dutton kykeni upeasti säilyttämään sekatahtilajikimaroiden keskellä sekä improvisatorisen vapauden että tiukan rytminpidon. Trion sisäinen, venyen kaarteleva ja takaisin raamiin napsahtava vuoropuhelu oli herkullista kuultavaa, kattaen niin post-bop-vaikutteisen, 7/4-tahtilajiin asetetun Night and Dayn kuin hiphopin ja samba-calypson väliin istahtaneen Drummer’s Songin.
Iyerin trio esiintyi ensin, sillä pääesiintyjäksi oli alun perin buukattu trumpetisti Nicholas Payton. Yleisölle tuntemattomista syistä hän ei kuitenkaan päässyt matkustamaan paikalle, ja korvaavaksi esiintyjäksi tuli päivää aiemmin Turussa esiintynyt norjalaistrumpetisti Nils Petter Molvær uuden Stitches-levynsä kvartetin kera: jazzissa hyvin harvinaisen lap steel –kitaran kanssa lähinnä esiintynyt Johan Lindström, sähköbasisti Jo Berger Myhre ja runsaalla lyömäsoitinarsenaalilla varustettu Erland Dahlen.
Iyerin tapaan Molvær ei juurikaan kappaleiden välissä puhunut, eikä taukoja pahemmin pidetty. Musiikki oli sitä, mistä Molvær on jo vuosituhannen vaihteesta saakka tunnettu: vähäeleisiä melismaattisia trumpettimelodioita kaiutetussa, efektoidussa ja elektronisessa ympäristössä, yhtäläiset siivut Miles Davisia, Jan Garbarekia, psykedeelistä rockia ja Lähi-idän musiikkeja. Vaikkei Molvær pyörää uudelleen keksinytkään, vaan pysyi selkeästi omassa jutussaan, loivat nämä impressionistiset meditaatiot joka tapauksessa hienoa tunnelmaa, kasvaen ja vaimeten hitaina aaltoina. Kaikkein riehakkaimmilleen äityessään niiden äänenvoimakkuus tosin kasvoi suuremmaksi kuin jazzkeikalta olisi odottanut – korvatulppia en älynnyt ottaa mukaan, ja korviaan piteli yleisössä muutama muukin.
Santeri Kaipiainen
