Leevi Madetojan 100-vuotias Pohjalaisia on niitä kansallisen oopperataiteen klassikkoja, joiden tulkintaperinnettä näyttää olevan vaikea lähteä muuttamaan. Kansallisoopperan uudessa versiossa ohjaaja Paavo Westerberg on uskaltautunut siirtämään tapahtumat 1970-luvulle, mutta oopperan sisältöön epookilla ei ole suurempaa vaikutusta. Lavalla nähdään samanlaisia karaktäärejä ja tilanteita, hyvässä ja pahassa, kuin aiemminkin.
Alussa huomion vie Eriend Birkelandin lavastama pohjalainen perunapelto, joka meille tuona aikana seudulla kasvaneille herättää nostalgisia muistoja. Sääli vain, ettei oikein selviä, mitä perunannostajat pellolla puuhaavat. Jos tyylilajiksi valitaan mullantuoksuinen realismi, se pitää viedä loppuun saakka. Ellen Rugen kelmeä spottivalaistus ja Maria Geberin mitäänsanomaton puvustus eivät auta vaikutelmaa.
Toisessa näytöksessä päädytään sumuiselle suolle laita-aitauksineen ja näköalatorneineen, jossa rakastavaiset kuhertelevat. Näkymä on lattea, ja perunatilan mainoskyltin peräpuoli on karua katseltavaa. Tanssiaisten tyylittely ei toimi (koreografia: Kevis Elmazaj), ja Karjanmaan Kyöstin ja Jussin välinen painikohtaus on kesy. Aiemmissa Pohjalaiset-versioissa on sentään yritetty mäiskiä. Suosittelisin ohjaajalle visiittiä pohjalaisissa painiseuroissa.
Venäjän karhu käväisee näyttäytymässä toisen näytöksen lopussa, mikä on täysin irrallinen temppu. Miksi Salttu piehtaroi perunalaarissa ja vankikarkuri Antti hiippailee nurkkien takana vielä karkaamisensa jälkeenkin – eikö hänen pitäisi kalppia jo kipin kapin Ruotsiin? Miksi vallesmanni saapuu amerikanraudalla?
Jos Westerbergin tarkoituksena oli luoda uskottava kuva 1970-luvun Etelä-Pohjanmaasta, niin tulee mieleen pari kysymystä. Miksi juuri tuo kekkoslandian aikakausi, jolloin hyvinvointi kasvoi, YYA-sopimus oli politiikan perusta, ja oopperan kuvaama agraariyhteisö alkoi murtua maaltamuuton seurauksena? Mikä suhde epookilla on oopperan sisältöön? Keitä olivat Härmän häjyt 1970-luvulla, entä talonpoikia sortava vallesmanni?
Esitys ei anna vastauksia kysymyksiin, joten lienee vedettävä se johtopäätös, että 1970-luku oli ohjaajalle vain ajaton kulissi. Miksei Pohjalaisia sijoitettu lähemmäs nykyaikaa, jolloin sen ikiaikaisia teemoja – vapaudenkaipuu, sorron vastustaminen ja väkivallan kierre – olisi saatu tangeeraamaan enemmän katsojien maailmaa?
Kansallisesti tärkeiden teosten modernisoinnissa on tietenkin vaaransa. Ne kantavat sellaista tradition kerrostumaa, ettei se aina toimi suhteessa yleisön kollektiiviseen tietoisuuteen. Karvalakki- ja jussipaitaoopperat ovatkin saaneet toistaa vuodesta toiseen samanlaisia roolimalleja. Jos nyt silti edes kokeiltaisiin jotain uutta. On vaikea kuvitella, että Saksassa tehtäisiin kansallisoopperaa, Weberin Taika-ampujaa aina vain romanttisten metsien kätköistä käsin.
Perinteessä pysyminen ei ole vain huono asia – tässäkään esityksessä. Kyse on suomalaisuuden arkkityypeistä: rehtiys, peräänantamattomuus ja talollinen ylpeys mutta myös taipumus alkoholismiin ja väkivaltaan. Kyllä ne välittyivät.
Tradition jatkumoa korostivat konkarilaulajat jo pelkällä olemuksellaan: Päivi Nisula sisukkaana ja maanläheisenä Kaisa-emäntänä, Aki Alamikkotervo komediallisena ja viinaan menevänä Salttuna ja Jukka Rasilainen kunniantuntoisena talonisäntänä. He ovat mitä ovat, uskottavina ja rakastettavina, vaikkei kovin uusista näkökulmista voikaan puhua.
Ville Rusasesta on tulossa uusi kansallisbaritoni suomalaisiin oopperoihin Jorma Hynnisen jälkeen. Heti kun tarvitaan arkkityyppi rehdistä suomalaisesta miehestä, jolla on ylpeyttä ja uhmaa mutta myös haavoittuvuutta, ja joka seisoo haara-asennossa kädet nyrkissä, Rusanen hoitaa homman luotettavasti. Pohjalaisten Jussina hän on jo kolmannessa produktiossa, ja kukapa muu sitä nykyään paremmin tekisi. Ääni soi uljaana.
Uusilla laulajilla ei tietenkään ole vielä samaa selkäytimistä lähtevää näyttämöpreesensiä kuin konkareilla, ja heidän kanssaan ohjaajan olisi pitänyt työskennellä enemmän persoonallisen ilmaisun ja karisman löytämiseksi. Nyt mukana oli aika paljon jäykkyyttä.
Parhaan vaikutuksen teki Maria Turunen Maijana, ensimmäisessä suuressa roolissaan Kansallisoopperassa. Hänen ristiriitansa, juuri herännyt körttiläisyys ja rakkaus rikoksen tehnyttä Anttia kohtaan tulee hyvin esiin, ja kun hän päättää uskonsa vastaisesti auttaa vangittua kihlattuaan karkaamaan, uhma antaa hahmolle uusia puolia. Turunen leiskutteli wagneriaanista sopraanoaan komeasti.
Liisana oli lyyrisen kauniin äänen omaava Johanna Nylund. Näyttämöolemukseltaan hän jäi vielä vähän estoiseksi. Hänen ja Rusasen duetto oli puccinimainen herkkupala, täynnä nuoren rakkauden hehkua. Anttina oli vuoden 2019 tangokuningas Johannes Vatjus. Hänen vankinsa tuntui kovin alistuneelta, vailla uhmaa. Lyyrinen tenori soi kaunisti mutta kantamattomasti.
Tuomas Pursio ennättää kotitalostaan Leipzigistä Suomeen ilahduttavan usein, sillä häntä tehokkaampaa pahista ei baritoneistamme löydy. Vallesmannina hän loi niljakkaan kuvan korruptoituneesta vallan väärinkäyttäjästä. Aarne Pelkonen yritti asettua hänen kontrolloijakseen herrastuomarina, turhaan. Pelkonen lauloi niin komeasti, että roolin lyhyys jäi harmittamaan. Aapo Kilpelä oli asiaankuuluvan rehvakka Karjanmaan Kyösti.
Kansallisoopperan akustiikan ongelmallisuus korostuu aina silloin, kun lavastuksessa ei ole sivu- ja takaseiniä. Lauluäänet häviävät taivaan tuuliin, ja balanssi orkesterin kanssa vaikeutuu. Nyt tämän kanssa joutui kamppailemaan kapellimestaridebytantti Kaapo Ijas.
Laulajat peittyivät ja puhaltajat dominoivat ainakin omalle paikalleni. Asiantila varmaankin paranee esitysten myötä. Ijas on pätevän tuntuinen kapellimestari, joka osaa tasapainoitta partituurin suomalaiskansalliset ja ranskalaiset, veristiset ja lyyriset elementit.
Harri Kuusisaari
