Torre del Lagon Puccini-festivaalin historia muistuttaa hieman Savonlinnaa. Ensimmäinen festivaali pidettiin 1930 suurin odotuksin, toinen jäi konsertiksi 1937, ja sodan jälkeen yritettiin taas 1949. Mutta toden teolla toiminta alkoi 1967 kuten Savonlinnassakin.
Festivaalin omistajaksi asettui Viareggion kunta, joka määrää nykyisen säätiön hallinnosta. Siellä on esiintynyt suuria nimiä, mutta taiteellinen taso on vaihdellut eikä arvosteluista päätellen ole viime vuosina ollut kaksinen. Festivaalin hallituksen puheenjohtaja ja väliaikainen taiteellinen johtaja on kapellimestari Alberto Veronesi, joka johti vierailun molemmat oopperat Savonlinnassa. Veronesilla on uljas CV. Kun hän johtaa Metropolitanissa, Metin tukipylvään New York Timesin arvosteluissa ei koskaan sanota hänestä sanaakaan. Vieraissa lehdissä arviot ovat kylmiä.
Viime vuoden Turandotista kirjoitti kriitikko Fabio Bardelli näin: ”Alberto Veronesi yritti pitää orkesterin ja näyttämön koossa, mutta kokonaisuus oli pettymys. Orkesterisoinnin harmautta piristi vain muutama lyömäsoitinten koloristinen efekti. Veronesin johtaminen oli hidasta eikä orkesterin ja näyttämön balanssi toiminut, mitään tulkintaa hän ei edes yrittänyt ja hänen kiihkeät liikkeensä olivat käänteisessä suhteessa siihen mitä hän sai orkesterista irti. Solistikunta oli yleisesti ottaen heikko.”
Edelläoleva vastaa tämän kesän kokemusta. Minusta Veronesi oli kuin Diego Maradonan ja Jari Hämäläisen risteytys, joka tuuletti reteästi mennen tullen montun reunalla ja esitti kapellimestaria veuhtoen kuin heinämies, mutta ilmeisesti tietämättä edes mikä on tahtiviiva. Tästä johtuen bändistä tuli vääriä ääniä väärän aikaan hirmuisella hajeella, ja epätahdissa näyttämön kanssa.
Olen vain kerran kuullut Savonlinnassa yhtä kakofonista soittoa, ja se oli Palermon Teatro Massimon surullisessa vierailussa 2009. Tunteilevaa dynamiikkaa kyllä piisasi mutta tarkkuutta ei. Kohokohdat eivät kohonneet.
Kuulin pieniltä linnuilta, että Italiasta oli lähetetty Suomeen aivan eri laulajia kuin Jormalle Silvastille, taiteelliselle johtajallemme, oli ennalta laulatettu.
Charmiton Turandot
Turandot alkaa Puccinin kirjoittamalla alkuräjähdyksellä, joka sisältää koko oopperan musiikillisen materiaalin. Kun Veronesin bändi soitti sen, tulos muistutti säikähtyneen puluparven lentoonlähtöä.
Näyttämökuva oli tukkoinen. Ohjauksessa ei ollut minkäänlaista teatteria. Puvustuksen piti olla kiinalainen, joten mistä nämä azteekkisoturit tulevat? Ainoa solisti, jonka ääni oli vahva, sävykäs, mehevä ja kaunis, oli jääprinsessan laulanut Zvetlina Vassileva. Calaf, Amadi Lagha, tuuttasi tenoriaan ylipaineella kurkunpäästä ilman soivaa kroppaa. Lisäksi hän lauloi alavireisesti. Muut solistit olivat sangen heiveröisiä.
Ping, Pang ja Pong muodostavat oopperan varsinaisen päähenkilön, jonka kautta ilmaistaan kehitystä kyynisyydestä itsesäälin ja vastuuttoman ”tein mitä käskettiin” kautta inhimilliseen ymmärrykseen ja ymmärtämykseen. Heidän pitää liikkuman mustasta komediasta vakavaan draamaan. Savonlinnan omassa Turandot-produktiossa se onnistui aikanaan loistavasti. Kaikki toimi siinä, mutta nyt ei mikään, koska kolmella herralla ei ollut ääntä eikä toimivaa ohjausta. Ja koska ei ollut toimivaa ohjausta, eikä näkemystä, miten flow olisi voinut syntyä?
Kuoro oli keskinkertainen, ja sen naissektioiden vibratonviljely (huljutus, sanoisi Paavo Berglund) sumensi soundia.
Tosca oli lavalla pingottunut ja montussa löysä
Toscassakin vain nimihenkilö, Svetlana Kasyan, oli roolinsa mittainen. Tekisi mieli sanoa että loistava, mutta ehkä se vain tässä porukassa vaikutti. Taas vastatenori, Zoran Todorovich, tuotti kireää turboahdettua äänihuulilaulua ilman kropan resonanssia ja huusikin äänensä käheäksi jo ensimmäisessä näytöksessä, niin että Cavaradossin viimeisistä sanoista ei ole paljon kotiin kirjoitettavaa.
Alberto Gazalen Scarpia oli vain harmaaääninen käpälöivä hyypiö, sellainen mitä #metoo kertoo Hollywoodin tuottajista. Harvey Weinsteinkin on demonisempi.
On uskomatonta, että kellojen soittajat bändissä eivät osuneet yhtä Jumalan kertaa siihen kohtaan kuin partituuri sanoo. Olihan se muutenkin peräti vapaapulsatiivista soittoa, fermaatissa tavataan!
Torre del Lagon vapaalla oleva porukka muodosti katsomossa tehokkaan ja intensiivisen klakin, joka tömisti ja kiljui, vetäen epävarman suomalaisyleisönkin aplodeeraamaan. Nessun dorma tuplattiin klakin vaatimuksesta, ei se siitä parantunut. Toscassa ei tarvinnut kärsiä toistoja.
Ainoa puhtaasti laulanut esiintyjä näissä oopperoissa oli lainassa ollut Savonlinnan oma lapsikuoro Leena Astikaisen luotettavasti valmentamana.
Vierailujen ansiot ja ongelmat
Ulkomaiset vierailut ovat olennainen osa Savonlinnan antia. Kymmenet talot ovat esittäneet siellä parastaan. Monet talot ovat tuoneet teoksia, joita muuten ei olisi Suomessa koskaan nähty. Mutta jotkut vierailut ovat olleet pettymyksiä.
Italiasta olemme nähneet 2000-luvun alussa Bolognan oopperan erittäin onnistuneen vierailun sekä Palermon Teatro Massimon katastrofaalisen tunaroinnin, joka sai monta tuttua oopperan ystävää jättämään Savonlinnan lopullisesti.
Torre del Lago oli saamastaan ylistyksestä huolimatta (Ah! Italiasta, alkulähteiltä!) viimemainitun luokkaa. Miten käy La Scalan kanssa 2019? Tuoko se parhaat voimansa vai ne, jotka viitsivät uhrata kesänsä kaukaiselle festivaalille kun eivät mahdu kotona loistamaan?
Jukka Keitele
