Arvio: Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa 6.2. Joht. Ingo Metzmacher. Rihm, Sibelius.
Helsingin kaupunginorkesteri antoi tämän viikon konserteissaan esimerkin oivaltavasta ohjelmasuunnittelusta. Ei muodikasta poliittista lässytystä vaan tiukka taiteellinen rinnastus: Wolfgang Rihmin ja Jean Sibeliuksen varhais- ja myöhäisteokset Satu / Sub-Kontur, Verwandlung / Tapiola. Ne heijastivat toisiaan erityisellä tavalla, eikä vain musiikillisesti vaan myös laajemmin. Mitä on nuoruus ja vanhuus – suhde aikaan, itseen, luontoon, maailmankaikkeuteen? Miten syntyy ajatuksen kiteytyksen voima?
Idean takana lienee kapellimestari Ingo Metzmacher, joka on tunnettu nykymusiikin tulkki ja idearikkaiden ohjelmakokonaisuuksien tekijä. Hänellä on kyky löytää teosten nuottientakaisia maailmoja ja vetää niistä laajempia yhteyksiä. HKO oli selvästi inspiroitunut hänen johtamisestaan ja näytti konsertissa parastaan. Perinteikkääseen Sibelius-sointiinkin löytyi uusia kerroksia.
Nuoruudenteoskissa molempia säveltäjiä yhdistää mielikuvituksen voima ja estottomuus, vaikka tyylillisiä yhteneväisyyksiä onkin turha hakea ehkä tiettyä rosoisuutta ja hypnoottista toistoa lukuun ottamatta. Wolfgang Rihmin Sub-Konturin (1975) kohdalla on kapinahenkeä, mihin Sibeliuksella ainakaan Sadussa ei ollut aihetta. Sadussa Metzmacher sai innostettua HKO:n muhkeaan sointiin ja jännittäviin kertomuksen pyörteisiin. Syöksähtelevät toiminnan käänteet ja salaperäiset kuulostelut saivat molemmat paikkansa.
Viime vuonna kuollut Rihm oli saksalaisen nykymusiikin suurnimiä, oman tiensä kulkija, joka otti etäisyyttä sodanjälkeisen modernismin dogmaattisuuteen. Hänen laaja tuotantonsa sisältää paljon tyyliviitteitä, mikä ei tarkoita kumartelua tonaalisuudelle vaan avoimuutta kaikelle, mikä antaa sytykettä ilmaisuun.
Sub-Kontur alkaa viiden isorummun hurjalla mäiskeellä, mikä jatkuu vaskien brutaaleina rääkäisyinä. Paikoin tuntuu, kun kuuntelisi Magnus Lindbergin Kraftia. Useimmiten yksittäisistä akordeista koostuvat purkaukset saavat rinnalleen reflektoivampia taitteita. Tulee jopa mieleen, että halusiko Rihm pelkistetyllä alkuvoimallaan ärsyttää Pierre Boulezia ja muita kompleksisen modernismin edustajia. Teos on omistettu Karlheinz Stockhausenille. Metzmacher uskoi nuoren säveltäjän hurjuuteen, ja HKO osoittautui esityksessä melkoiseksi eläimeksi.
Rihmin Verwandlund vuodelta 2002 aloittaa kuuden samannimisen teoksen sarjan, jossa hän tutkii tiettyjä aiheita eri näkökulmista. Koko sarjan idea, ”muodonmuutos”, assosioituu heti Sibeliuksen sinfoniseen metamorfoositekniikkaan, jossa hän kasvattaa pienistä iduista suuria muotoja. Huippunsa tyyli saavuttaa Tapiolassa, jonka äärimmilleen tiivistetty muoto syntyy yhden aiheen muuntelusta. Mutta tekniikkaa kiinnostavampaa tässäkin vertailussa on sisältö.
Verwandlund 1 meditoi alussa g-säveltä, kunnes mukaan tulee f, ja motiivinen mieltymys puhtaaseen kvinttiin. Toisin kuin Sub-Kontur, Verwandlund on pääosin sisäänpäin kääntyvää ja haurain soinnein etenevää musiikkia, joka katsoo menneeseen. Säveltäjä käyttää etäännyttäen Gustav Mahlerin viimeisten teosten sanastoa, mikä vie mielleyhtymät vuosisadan vaihteen Wieniin ja fin-de-sièclen pysähtyneisiin rappiotunnelmiin.
Vaikka Rihmin teoksessa suurikaariset melodiset hahmot viittaavat taaksepäin, sävelkieli on dissonoivaa. Se luo koskettavan, vääristyneen kaksoisvalotuksen menneen ja nykyisyyden välille – ikään kuin tärähtäneen kameran kuva tai väreiltään sotkeutunut maalaus. Romanttiseen nostalgiaan Rihm ei silti vaivu, vaan loppu on pikemmin traaginen, kun romahduksen jälkeen musiikki yrittää kurkottaa takaisin alun fragmentteihin, siinä onnistumatta.
Sibeliuksen Tapiolassa ei ole mitään taakse katsomisen tunnelmaa, vaikka luontoaihe ja siihen liittyvät assosiaatiot ovatkin säveltäjän tuotannossa tuttuja, sillä sävellysteknisessä radikaaliudessaan ja riitasointisissa harmonioissaan teos katsoo pikemmin tulevaisuuteen. Siinä olisi ollut aineksen uudenlaisen tyylin alulle, mutta se jäikin säveltäjän viimeiseksi suureksi orkesteriteokseksi. Tapiolan päätöstahdeissa voi mielikuvituksessaan kuulla myös kajastavaa Ainolan hiljaisuutta.
HKO:n historia Tapiolan tulkkina on pitkä ja kunniakas, mutta Metzmacherin johtama esitys jää yhdeksi intensiivisimmistä ja soinnillisesi syvimmistä, mitä olen kuullut. Hän korosti teoksen moderneja piirteitä ja loi metamorfooseihin jännitteistä imua, salaperäisiä hiljaisuuden ääniä unohtamatta. Rihmin Verwandlungin muotoilu oli herkkää ja läpikuultavaa, mutta siinäkin oli romanttiset nousunsa. Säveltäjä oli täysissä voimissaan.
Harri Kuusisaari
