Piaf Tampereen Teatterin päänäyttämöllä
Tampereen Teatterin tämän kauden musiikkinäytelmä Piaf väreilee samoissa tummankiihkeissä sävyissä kuin saman kaupungin toisen suuren näyttämön TTT:n Frida. Molemmissa kerrotaan elämänjanoisen naisen tarinaa, joka ei pääty hyvin. Fridasta poiketen Piafin ensi-ilta oli jo syyskaudella, mutta mahdollisuus teatterisuosikin näkemiseen aukesi vasta nyt. Hyvä näinkin.
Tampereen Teatterin näyttämölle on lavastettu savuisten kapakoiden Pariisi, jossa teini-ikäisen Édith Gassionin taiteilijasielu syttyi loimuun. Puitteet taiteelle olivat karut: 1930-luvun Pigallen pahamaineisissa kortteleissa katulaulajan ja katutytön ero oli varsin häilyvä.
TT:n Piafissa näyttelijöitä on niukasti mutta rooleja riittää, ja pukujen tahtiin vaihtuu näyttämökuvakin, joka pyörii kuin karuselli. Sen pyörteissä katuojasta tähdeksi ponnisteleva ”pikku varpunen” heittelehtii myrskystä seuraavaan: rakastumisia, miehiä, päihteitä, menestyksiä ja menetyksiä.
Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaus on näkemyksellinen, ja perinteisten musikaalitanssinumeroiden sijaan teoksen yllätykselliset koreografiat esittelevätkin kepeästi tanssahtelevia lehdenmyyjiä sekä pakkoliikkeisesti kouristelevia Piafin kuvajaisia.
Pelottoman oloinen Annuska Hannula sukeltaa ronskiotteisen, itsetuhoisen Édithin nahkoihin rajusti, herkästi ja kertakaikkisen uskottavasti. Ville Majamaa tekee luotettavaa työtä yhtenä Piafin aviomiehistä ja useampanakin managerina.
Myös Tampereen Teatterin oma kultakurkku Pia Piltz taituroi monissa rooleissa, joista tärkeimpänä kohtalokas Marlene Dietrich. Marlenesta oli Piafin kansainvälisen suosion kynnyksellä tullut jo Hollywood-ikoni, joka sai toimia tulokkaan oppiäitinä Atlantin takaisilla rahakkailla lavoilla.
Opastajaa tosiaan tarvittiin: sielultaan rikkinäisen Piafin roisin itseironinen ja kuvia kumartamaton asenne vaati lievästi sanoen ”sulattelua” tekopyhiltä amerikkalaisilta. Laulajatar laukoo, että pitäisikö sittenkin ajaa kainalokarvat, kun ääni kuulostaa kiimaiselta kissalta ja naamakin on kuin sotaleskeltä revitty. Piaf epäilee ääneen, muuttuuko slummien kaduilla kasvanut juoppo ja narkki siitä miksikään, vaikka mammonaa alkaisikin virrata ovista ja ikkunoista.
Näytelmän loistelias musiikki on ikivihreää ikivihreän perään: Milord, La vie en rose, Hymni rakkaudelle ja Pariisin taivaan alla. Kun laulu kuljettaa tarinaa, lauletaan suomeksi, muulloin ranskaksi. Sävelmät rytmittävät kerrontaa tyylikkäinä välähdyksinä. Rakkaudesta, pettymyksistä ja yksinäisyydestä kertovissa lauluissa huokuu lupaus täyttymyksestä – elämästä, joka nostaa haaveilijan arkisten murheiden suosta.
Kapellimestari Anna Laakson laatimat sovitukset soivat esityksessä pianisti Maritta Mannerin johtaman viisihenkisen ”kapakkabändin” otteissa maukkaan karheasti.
Esityksen päätyttyä korvissa kumisee Piafin joutsenlauluksi jäänyt omaelämäkerrallinen Non, je ne regrette rien – en kadu mitään. Rohkea väite, jota huomaa pohtivansa astuessaan teatterin lumosta takaisin todellisuuteen.
Tampereen Teatterin Piaf jättääkin katsojan painimaan tämän ajatuksen kanssa. Katuuko jotain ja jos ei, pitäisikö? Ja kummassa on lopulta enemmän katumisen aihetta: kokemuksissa – vai siinä mikä on jäänyt kokematta.
